"Mutta, hyvä Sir Henry", huomautti kuningas, "teidän intonne jättää ottamatta huomioon varsin tähdellisen seikan. Olen tosin tullut mainitsemaltanne metsänvartijan majalta tänne, mutta se tapahtui päivänvalolla ja oppaan seurassa. Pelkään, että teidän täytyy antaa everstin lähteä mukanani, ja minä pyydän ja käsken, että te ette toimita itsellenne mitään vaivaa tai vaaraa talon puolustamisella — tehkää vain; niin suurta viivytystä kuin voitte sen salakomeroiden näyttämisessä."
"Jättäkää se minun asiakseni, kuninkaallinen ja armollinen hallitsijani", sanoi Sir Henry, "mutta Albertin täytyy jäädä tänne, ja Alice opastakoon teidän majesteettianne Jocelinen tuvalle hänen sijastaan".
"Alice!" virkahti Kaarlo astuen taaksepäin hämmästyksissään; "mutta onhan pimeä yö — ja — ja — ja —" Hän vilkaisi Alicea kohti, joka oli tällöin palannut huoneeseen, ja näki epäilyä ja arkuutta neitosen katseessa. Se osoitti, että se pidättely, jolla kuningas oli hillinnyt mielistelyhaluaan aiotun kaksintaistelunsa raukeamisesta asti, ei ollut kokonaan häivyttänyt hänen edellisen käyttäytymisensä muistoa. Hän kiirehti lausumaan lujan epäyksen ehdotukseen, joka näytti niin suuresti hämmennyttävän aatelisneitiä. "Minun on tosiaan mahdoton, Sir Henry, käyttää Alicen palvelusta — minun on riennettävä kuin olisivat verikoirat kintereilläni."
"Alice tepastelee kilvan minkä hyvänsä naikkosen kanssa näillä main", väitti ritari; "ja mitä hyödyttäisi teidän majesteettianne paraskaan vauhti, jollette tietäisi minne mennä?"
"Ei, ei, Sir Henry", intti kuningas, "yö on liian pimeä — viivymme liian kauvan — kyllä löydän tien itse".
"Vaihtakaa pukuanne Albertin kanssa sen enempää siekailematta", vaati
Sir Henry, "ja jättäkää muu minun huolekseni".
Yhä vastustushaluisena vetäysi Kaarlo kuitenkin huoneeseen, missä nuoren Leen ja hänen piti vaihtaa pukineita. Sillä aikaa Sir Henry sanoi tyttärelleen: "Hanki viitta, tyttönen, ja vedä jalkaasi paksuimmat kenkäsi. Sinä olisit voinut ratsastaa Pixiellä, mutta se on hiukan vauhko, ja sinä olet arka ratsastajatar, kuten olet aina ollut — se on minun tieteni ainoa heikkoutesi."
"Mutta, isä", esteli Alice tähystäen hyvin vakavasti Sir Henryä kasvoihin, "täytyykö minun tosiaan lähteä yksinäni kuninkaan kanssa? Eikö Phoebe tai muori Jellicot saisi tulla mukaamme?"
"Ei — ei — ei", kielsi Sir Henry. "Phoebellä, sillä typerällä letukalla, on ollut hermotäristyksiä pitkin iltaa, kuten hyvin tiedät, ja nähdäkseni ei tuollainen kävely ole mikään loihtu puistatuksia vastaan. Muori Jellicot lynkyttää hitaasti kuin hinkuva tamma — sitäpaitsi on hankaluutena hänen kuuroutensa, jos tulisi tarvis puhua hänelle. Ei — ei, sinun pitää lähteä yksinäsi ja ansaita oikeus saada hautakirjoitukseksesi: 'Tässä lepää kuninkaan pelastajatar!' — Ja kuulehan, älä ajattelekaan palata tänä yönä, vaan jää metsäntarkastajan tupaan hänen veljentyttärensä luo — puisto ja talo täyttyvät piankin vihollisistamme, ja mitä hyvänsä täällä tapahtuu, sen kuulet kyllin varhain huomenna."
"Ja mitä kuullenkaan silloin?" sanoi Alice. "Voi, kukapa voisi sen sanoa! Oi, rakas isä, anna minun jäädä osalliseksi kohtalostasi! Minä riisun aran naisellisuuteni ja taistelen kuninkaan puolesta, jos käy välttämättömäksi. Mutta minä en voi ajatella joutuvani hänen ainoaksi saattolaisekseen pimeänä yönä ja niin yksinäisellä taipaleella."