"Älkää sanoko niin, teidän majesteettinne, älkää sanoko niin", huudahti vanhus ponnistellen kiihkeitä nyyhkäyksiä vastaan, jotka nousivat hänen kurkkuunsa. "Se, joka voisi vaatia kaikki, ei voi joutua velkaan vain vähäisen osan vastaanottamisesta."
"Hyvästi, hyvä ystävä, hyvästi!" sanoi kuningas. "Ajatelkaa minua poikananne, Albertin ja Alicen veljenä. He näkyvät jo olevan kärsimättömiä. Antakaa minulle isän siunaus, ja niin lähden."
"Jumala, jonka tahdosta kuninkaat hallitsevat, siunatkoon teidän majesteettianne", toivotti Sir Henry polvistuen ja kädet ristissä kääntäen taivasta kohti kunnianarvoisat kasvonsa. "Taivaan Herra siunatkoon teitä, pelastakoon teidän majesteettinne nykyisistä vaaroistanne ja antakoon hyväksi näkemällänsä ajalla teidän jälleen turvallisesti omistaa kruununne."
Kaarlo vastaanotti hänen siunauksensa kuin isältä, ja Alice ja hän läksivät matkalleen.
Heidän mennessään huoneesta vanha ritari antoi käsiensä hiljalleen vaipua, lopettaessaan tämän palavan rukouksensa, ja samalla painui hänen päänsä alas rinnalle. Hänen poikansa ei rohjennut häiritä vanhuksen mietiskelyä, mutta pelkäsi kuitenkin tunteitten voimakkuuden riuduttavan ruumiilliset voimat ja tainnuttavan hänet. Viimein hän uskalsi lähestyä ja koskettaa häntä hiljaa. Vanha ritari kavahti jaloilleen ja oli taas heti sama valpas, vireä, kaikkea ennakolta harkitseva määrääjä, jona hän oli esiintynyt tovia varemmin.
"Olet oikeassa, poika", hän sanoi, "meidän on puuhattava rivakasti. Ne valehtelevat, nuo keropäät kavaltajat, jotka sanovat häntä arvottomaksi hurjastelijaksi! Hänellä on siunatun marttyyrin pojalle kelvolliset tunteet. Sinä näit, että hän olisi äärimäisen vaarankin hetkellä pannut mieluummin alttiiksi turvallisuutensa kuin hyväksynyt Alicen opastuksen, kun typerä tyttönen näytti epäröivän lähdöstään. Huikentelu on kiihkeän itsekäs eikä ajattele muiden tunteita. Mutta oletko teljennyt heidän jälkeensä? Totisesti, tuskin edes näin, kun he läksivät eteissuojamasta."
"Minä päästin heidät ulos pikku takaovesta", ilmoitti eversti, "ja palatessani pelkäsin teidän voivan pahoin".
"Iloa — iloa, pelkkää riemastusta, Albert — en voi sallia vähäisimmänkään epäilyksen hiipiä mieleeni. Jumala ei tahdo hyljätä sadan kuninkaan jälkeläistä — valtakunnan laillista perillistä ei luovuteta noille roistoille. Hänen silmässään kiilui kyynel, kun hän erosi minusta — olen varma siitä. Etkö kuolisi hänen tähtensä, poika?"
"Jos menetän henkeni hänen vuokseen tänä yönä", virkkoi Albert, "niin pahoittelisin sitä ainoastaan syystä että minä en huomenna kuulisi hänen pelastumistansa".
"No, käykäämme tähän touhuun", sanoi ritari. "Luuletko tuntevasi kylliksi hänen tapojaan, jotta saat hänen asussaan naisväen uskomaan sinut paashi Kerneguyksi?"