"Sinä olet ollut kovin hätäinen, Pearson", sanoi Cromwell mitä levollisimmin; "eikö ketään ole kaatunut tuossa Siloen tornissa?"
"Joku putosi", ilmoitti Pearson yhä kiihdyksissään, "ja tuolla hänen ruumiinsa makaa puolittain hautautuneena raunioihin".
Nopein ja päättäväisin askelin Cromwell lähestyi paikkaa ja huudahti: "Pearson, sinä olet toimittanut minut häviöön — nuori mies on pelastunut. Tämä on oma etuvartijamme — hukka on sille epatolle omiaan! Mädätköön raunioissa, jotka hänet rusensivat!"
Samassa kajahti Rosamondin tornin lavalta huuto; rakennus näytti nyt vielä korkeammalta kuin ennen, kun sen rinnalta oli hävinnyt naapuritorni, joka tavoitti sen korkeutta, vaan ei sitä saavuttanut. "Vanki, herra kenraali — vanki — kaiken yötä ajamamme kettu on nyt loukussa — Herra on luovuttanut hänet palvelijainsa käsiin."
"Huomatkaa pitää hänet tarkoin vartioittuna", huudahti Cromwell, "ja tuokaa hänet piammiten alas siihen huoneeseen, joka on salaisten käytävien varsinaisena pääsytienä".
"Kyllä tuodaan, teidän ylhäisyytenne." Nämä huudahdukset koskivat Albert Leetä; hänen liikkeensä olivat olleet kovaonniset. Hän oli, kuten kerroimme, sysännyt lavalta vastaansa asettuneen voimakkaan soturin ja heti hypännyt alas Rochecliffen kamariin. Mutta sinne asetetut soturit heittäysivät hänen kimppuunsa, ja nujakan jälkeen, joka oli tuollaista ylivoimaa vastaan toivoton, olivat he paiskanneet nuoren kavalierin maahan; hänen sitkeitten ponnistustensa kiskaisemina oli kaksi heistä kaatunut hänen ylitseen. Samassa oli kuulunut tuima paukaus, joka ukkosen jyrähdyksen tavoin tärisytti koko ympäristöä, kunnes tukeva ja vankka torni huojui kuin uljaan laivan masto ollessaan katkeamaisillaan yli laidan. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua seurasi tätä toinen kumea ääni, ensimältä matalana jymynä, mutta sitten yltyen ikäänkuin kosken pauhuksi, kun se taivasta ja maata hämmästyttäen syöksähtää kurimukseen vaahtoavana ja kumisevana. Niin kauhea oli tosiaan naapuritornin kaatuessa syntynyt rymähdys, että vanki ja hänen voittajansa jäivät pariksi minuutiksi hievahtamattomiksi toistensa syleilyyn.
Albert pääsi tajulleen ja toimintakykyiseksi ensimäisenä. Hän ravisti syrjään ne, jotka makasivat hänen päällään, ja epätoivoisesti ponnistautuessaan jaloilleen hän osittain onnistuikin. Mutta hänellä oli vastassaan miehiä, jotka olivat tottuneet kaikenlaatuisiin vaaroihin ja saivat tarmonsa takaisin melkein yhtä pian kuin hänkin; he rynnistivät taas heti hänen kimppuunsa ja painoivat hänen kätensä alas. Uskollisena luottamustehtävälleen, päättäneenä viimeiseen asti säilyttää omaksumansa osan, hän huudahti ponnistustensa tultua lopullisesti ehkäistyiksi: "Kapinalliset konnat! surmaisitteko kuninkaanne?"
"Hei, kuulitteko tuota!" huusi muuan huovi kersantille, joka johti joukkoa. "Enkö iskekin tätä katalan isän poikaa viidennen kylkiluun alle niinkuin Moabin tyrannia löi Ehud vaaksan mittaisella väkipuukolla?"
Mutta Robins vastasi: "Kaukana olkoon meistä, Laupias Strickalthrow, surmata kylmäverisesti jousemme ja keihäämme vanki. Tredaghin[30] väkirynnäköstä asti olemme mielestäni vuodattaneet kylliksi verta — henkenne uhalla, älkää siis tehkö hänelle mitään pahaa, vaan ottakaa häneltä aseet ja viekäämme hänet valitun välikappaleen eteen, kenraalimme tutkittavaksi, jotta hän menettelee vangin suhteen niinkuin on hänen silmissään otollista."
Se huovi, jonka riemastus oli ensimäisenä toimittanut Cromwellille viestin ikkunalavalta, palasi tuomaan heidän tilapäisen upseerinsa määräystä vastaavan käskyn, ja aseista riisuttuna ja sidottuna vietiin Albert Lee vankina siihen huoneeseen, joka oli saanut nimensä hänen esi-isänsä voitoista, ja asetettiin kenraali Cromwellin eteen.