Kun hän itsekseen harkitsi, minkä verran aikaa oli kulunut Kaarlon lähdöstä, kunnes mokoma piiritys oli päättynyt hänen omaan vangitsemiseensa, Albertilla oli täysi syy toivoa, että hänen kuninkaallinen herransa oli ehtinyt suoriutua paostaan. Kuitenkin hän päätti viimeiseen asti eksyttää kiinniottajiaan, jotta kuninkaan turvallisuus yhä varmistuisi. Petosta ei hänen luullakseen voitu hetimiten havaita, hän kun oli pölyn ja savun tahrima, jotapaitsi muutamista nujakassa saaduista naarmuista tihkui verta.
Tässä kehnossa tilassa, mutta käyttäytyen niin arvokkaasti kuin ruhtinaalliseen osaan soveltui, Albert työnnettiin Victor Leen huoneeseen, missä nojaili hänen isänsä omassa lepotuolissa sen asian voitokas vihollinen, jolle Lee-suku oli ollut polvi polvelta uskollinen.
35. LUKU.
ÄKKIPIKAINEN TUOMIO.
Oliver Cromwell nousi istualta, kun vanhat sotaurhot Zerubabel Robins ja Laupias Strickalthrow toivat huoneeseen vangin, jota he pitelivät käsivarsista. Kenraali tähtäsi ankarat pähkinänruskeat silmänsä Albertiin aikaa ennen kuin hän sai sanoiksi aatoksia, jotka paisuttivat hänen poveaan. Riemastus oli vallitsevana.
"Etkö sinä ole", hän viimein virkkoi, "se egyptiläinen, joka ennen näitä päiviä nostatit metelin ja johdatit korpeen monta tuhatta miestä, jotka olivat murhaajia? Haa, nuorukainen! Olen ajanut sinua Stirlingistä Worcesteriin, — Worcesterista Woodstockiin, ja me olemme vihdoin osuneet yhteen!"
"Soisinpa", vastasi Albert puhuen omaksumassaan osassa, "että me olisimme osuneet yhteen paikalla, missä olisin voinut näyttää sinulle, mikä eroitus on laillisen kuninkaan ja kunnianhimoisen anastajan välillä!"
"Vai niin, nuori mies", haastoi Cromwell; "sano pikemmin eroitus Englannin vapauttamiseksi nousseen tuomarin ja niiden kuninkaitten pojan välillä, joiden Herra vihassaan salli hallita valtakuntaa. Mutta me emme tahdo tuhlata hyödyttömiä sanoja. Jumala tietää, että meidän tahtomme ei ollut joutua kutsutuksi näin korkeihin asioihin, me kun olemme ajatuksissamme yhtä nöyrä kuin luonnostammekin sekä auttamattomassa itsessämme heikko ja ymmärtämätön samaten kuin kykenemätön tekemään tiliä muutoin kuin sen paremman hengen elähyttämänä, joka on meissä, vaan ei meistä. Sinä olet uuvuksissa, nuori mies, ja luontosi kaipaa lepoa ja virkistystä, ollen epäilemättä hemmoteltu, kuten ainakin ihminen, joka on saanut ravintonsa lihavuudesta ja juonut makeudesta ja ollut puettuna purppuraan ja aivinaan."
Samassa kenraali äkkiä pysähtyi ja huudahti sitte pikaisesti: "Mutta onko tämä — hei, kuka tässä onkaan? Nuo eivät ole mustapaitaisen nuorukaisen Kaarlo Stuartin kiharoita. Petos! Petos!"
Albert vilkaisi hätäisesti kuvastimeen, joka oli huoneessa, ja huomasi tohtori Rochecliffen runsaista pukutarpeista löytyneen tekotukan siirtyneeksi syrjään äskeisessä nujakassa, joten hänen omat vaaleanruskeat hiuksensa pistäysivät esiin sen alta.