"Kuka tämä on?" karjaisi Cromwell raivostuneesti polkien jalkaa.
"Temmatkaa häneltä valeasu!"
Sotamiehet tekivät sen ja toivat hänet samalla valoa kohti, jolloin eksytystä ei voinut enää hetkeksikään pitentää millään menestyksen mahdollisuudella. Cromwell astui hänen luokseen hammasta purren ja kirskautellen puhuessaan, kädet nyrkissä ja kiihkosta vapisevina ja ääni painuneena niin katkeraksi ja väräjävän pontevaksi kuin olisi sitä ollut tikarinpisto seuraamassa.
"Nimesi, nuori mies?"
Hänelle vastattiin tyynesti ja lujasti, puhujan kasvojen kuvastaessa voitonriemua ja ylenkatsettakin.
"Ditchleyn Albert Lee, Kaarlo-kuninkaan uskollinen alamainen."
"Sen olisin voinut arvatakin", sanoi Cromwell. "Niin, ja Kaarlo-kuninkaan luo saat lähteäkin, heti kun tiimapatsas osoittaa puolipäivää. — Pearson", hän jatkoi, "vietäköön hänet muiden joukkoon, ja heidät mestattakoon täsmälleen kello kaksitoista".
"Kaikkiko, sir?" kysyi Pearson ihmeissään, sillä Cromwell ei yleensä ollut suinkaan verenhimoinen, vaikka hän toisinaan toimitti peloitta via esimerkkejä.
"Kaikki", vahvisti Cromwell tähdäten katseensa nuoreen aatelismieheen. "Niin, nuori herra, käytöksesi on uhrannut kuolemaan isäsi, sukulaisesi ja sen vieraan, joka asui perheesi parissa. Sellaisen tuhon olet tuottanut isäsi huonekunnalle."
"Isänikin — iällinen isäni!" virkkoi Albert katsahtaen ylös ja yrittäen kohottaa käsiään samalle suunnalle, mutta siteet estivät. "Tapahtukoon Luojan tahto!"
"Kaikki tämä vaurio voidaan välttää", sanoi kenraali, "jos vastaat yhteen kysymykseen. Missä on nuori Kaarlo Stuart, jota sanottiin Skotlannin kuninkaaksi?"