"Sillä ei ole väliä", väitti Cromwell; "se tapettakoon. Eikö ole kirjoitettu, että Achorin laaksossa ei surmattu ainoastaan kirottua Achania poikineen ja tyttärineen, vaan myöskin hänen härkänsä ja aasinsa ja lampaansa ja kaikki elollinen, mitä hänelle kuului? Ja juuri niin pitää meidän menetellä ilkimielisen Lee-suvun suhteen, joka on auttanut Siseraa hänen paossaan, kun Israel olisi voinut ainiaaksi vapautua hänen kiusaamiseltaan. Mutta lähetä liikkeelle kuriireja ja kulkuvahteja — seuratkaa, ajakaa takaa, vartioitkaa joka taholla. Laitettakoon hevoseni valmiiksi ovelle viidessä minuutissa, tai hae minulle ensimäinen, minkä saat käsiisi."
Pearsonista tuntui tämä puhe hiukan kummalliselta, ja kenraalin otsalla helmeili kylmä hiki hänen lausuessaan viime sanat. Sen vuoksi hän uudestaan tehosti levon välttämättömyyttä, ja luonto näytti voimakkaasti tukevan hänen ehdotustaan. Cromwell nimittäin nousi ja harppasi pari askelta huoneen ovea kohti, mutta pysähtyi, horjui ja istuutui tovin kuluttua, tuolille. "Totisesti, ystävä Pearson", hän sanoi, "tämä väsynyt raatomme on meille esteenä välttämättömimmissäkin toimissamme, ja minä olen soveliaampi nukkumaan kuin valvomaan, vastoin tapaani. Aseta siis vartijat, jotta lepäämme tunnin tai pari. Lähetä miehiä joka haaralle ja kiellä säästelemästä hevosia. Herätä minut, jos sotaoikeus kaipaa ohjeita, äläkä unohda pitää huolta siitä, että tuomio pannaan täsmällisesti täytäntöön."
Siten puhuessaan Cromwell nousi ja avasi puolittain erään makuuhuoneen oven, kun Pearson jälleen pyysi anteeksi kysyessään, oliko hän oikein ymmärtänyt hänen ylhäisyytensä tahdoksi, että kaikki vangit oli mestattava.
"Enkö ole sanonut sitä?" vastasi Cromwell pahastuneena. "Siitäkö syystä, että sinä olet ja olet aina ollut verinen mies, sinä teeskentelet tätä arkailua, näyttäytyäksesi helläsydämisenä minun kustannuksellani? Sanonpa sinulle, että jos mestausmäärästä puuttuu ainoatakaan päätä, niin saa oma henkesi sen täydentää."
Niin sanoen hän astui huoneeseen kamaripalvelijansa seuraamana, joka oli tullut paikalle Pearsonin kutsusta.
Kenraalin peräydyttyä Pearson oli pahasti ymmällä, mitä tehdä. Omantunnon arvelut eivät häntä kiusanneet, vaan epävarmuus, eikö hän saattaisi erehtyä joko lykätessään tai liian pikaisesti ja kirjaimellisesti toteuttaessaan saamiansa ohjeet.
Sillaikaa olivat Strickalthrow ja Robins vieneet Albertin vankilaan ja palasivat nyt huoneeseen, missä Pearson vielä pohti kenraalinsa käskyjä. Molemmat nämä miehet olivat armeijan puhujia ja vanhoja sotureita, joita Cromwellin oli tapana kohdella hyvin tuttavallisesti, niin että Robins ei epäröinytkään kysyä kapteeni Pearsonilta, aikoiko hän tarkoin panna toimeen kenraalin määräykset.
Pearson pudisti epäilevästi päätänsä, mutta lisäsi: "Eihän siinä ole valinnankaan varaa."
"Ole varma siitä", vakuutti vanha mies, "että jos teet tämän hulluuden, niin sinä panet Israelin tekemään syntiä ja saat kenraalin vielä paheksumaan palvelevaisuuttasi. Sinä tiedät, eikä kukaan sinua paremmin, että vaikka Oliver on Jessen pojan Davidin kaltainen uskossa ja viisaudessa ja urhoollisuudessa, on kuitenkin aikoja, jolloin paha henki tulee häneen niinkuin Sauliin, ja hän lausuu käskyjä, joiden täyttämisestä hän ei ketään kiitä."
Pearson oli liian valtioviisas myöntääkseen suoraan oikeaksi väitettä, jota hän ei kyennyt kieltämään, — hän vain pudisti päätänsä vielä kerran ja sanoi, että niiden oli helppo puhua, jotka eivät olleet vastuussa, kun sitävastoin soturin velvollisuutena oli totella käskyjään eikä arvostella niitä.