"Peräti oikeata totuutta", sanoi Laupias Strickalthrow, yrmeä vanha skotlantilainen; "minua ihmetyttää, mistä veljemme Zerubabel on saanut tällaisen pehmeyden".
"Ka, soisinhan vain", puolustausi Zerubabel, "että neljä tai viisi ihmisolentoa saisi hengittää Jumalan ilmaa moniaita tunteja kauvemmin. Ei voi olla suurtakaan vahinkoa mestauksen lykkäämisestä, — ja kenraali saa hiukan aikaa ajatella."
"Niin", väitti kapteeni Pearson, "mutta minun täytyy olla palveluksessani säntillisemmän kuuliainen kuin sinun tarvitsee olla yksinkertaisessa asemassasi, ystävä Zerubabel".
"Sitten auttakoonkin halvan sotamiehen karkea karvatakki kapteenin kultanauhaista vaippaa ukkosen kestämisessä", sanoi Zerubabel. "Niin, todella, minä voin osoittaa teille syytä, minkätähden meidän tulee olla avuliaita toisillemme ystävyyden ja pitkämielisyyden teoissa, koska parhaatkin meistä ovat vaivaisia syntisiä, jotka voisivat hukkaantua joutuessaan lyhyelle tilinteolle."
"Totisesti sinä kummastutat minua, veli Zerubabel", haastoi Strickalthrow, "kun vanhana ja kokeneena soturina, jonka pää on harmaantunut taisteluissa, tyrkytät tuollaisia neuvoja nuorelle upseerille. Eikö kenraali ole valtuutettu kitkemään maasta pahuutta ja ulos jumittamaan amalekiitit ja jebusiitit ja perizziitit ja hittiitit ja girgashiitit ja amoriitit? Ja eikö näitä miehiä ole oikeudenmukaisesti verrattava niihin viiteen kuninkaaseen, jotka etsivät suojaa Makedan luolasta ja luovutettiin Nunin pojan Josuan käsiin? Ja hän pani kapteenin ja sotamiehensä tulemaan likelle ja tallaamaan heidän niskaansa — ja sitte hän löi heidät ja tappoi heidät ja ripustutti viiteen puuhun hamaan iltaan asti. — Ja sinä, Gilbert Pearson nimeltäsi, älä anna pidättää itseäsi velvollisuudesta, joka on sinulle määrätty, vaan tee niinkuin sinun on käskenyt tehdä se, joka on koroitettu tuomitsemaan ja kirvoittamaan Israelia, sillä kirjoitettu on: 'Kirottu on hän, joka pidättää miekkansa taposta.'"
Siten väittelivät molemmat sotilaalliset jumaluusoppineet, Pearsonin kuunnellessa heitä kovin epätietoisena ja ymmällä, paljoa halukkaampana arvaamaan Oliverin todellisia toiveita kuin tietämään taivaan tahtoa.
36. LUKU.
VANGIT.
Lukija muistaa, että kun tohtori ja Joceline vangittiin, heidän saattueellaan oli mukanaan kaksi muuta pidätettyä, nimittäin eversti Everard ja pastori Nehemia Holdenough. Kun Cromwell oli päässyt Woodstockiin ja alkanut etsiskellä pakolaisprinssiä, asetettiin vangit entiseen vartiohuoneeseen, joka lujuutensa tähden hyvin kelpasi vankilaksi, ja Pearson järjesti heidän valvontansa. Mitään valoa ei suvaittu, paitsi sysien kimmeltävää hohdetta. Vangit pysyivät erillään toisistaan, eversti Everard keskustellen Nehemia Holdenoughin kanssa jonkun matkan päässä t:ri Rochecliffestä, Sir Henry Leestä ja Jocelinestä. Seurueeseen tuli pian lisäksi Wildrake, joka tuotiin alas palatsihuvilaan ja työnnettiin sisälle niin kursailemattomasti, että hän käsiensä ollessa sidottuina oli hyvin vähällä tuiskahtaa nenälleen keskilattialle.
"Kiitän teitä, hyvät ystävät", hän sanoi katsoen taakseen ovelle, jota hänen tyrkkääjänsä olivat telkeämässä. "Point de cérémonie — ei tarvitse pyytää anteeksi tönäyksestä, kunhan horjahdamme hyvään seuraan. — Terveiksi, terveiksi, hyvät herrat. Mitä, à la mort, eikä mitään touhua mielten vahvikkeeksi ja kunnon yön viettämiseksi? — viimeiseksemme sen otaksun, sillä ropo miljoonaa vastaan, että me roikumme huomenna miehissä. — Isäntäni — jalo isäntäni, miten hurisee? Tämäpä oli kehno juttu Nollilta sinun suhteesi; mitä minuun tulee, niin kyllähän jotain tällaista saatan ansaitakin hänen taholtaan."