"Minulla ei ole mitään syytä esittää asiaani herttualle", tiukkasi
Nigel vakavasti; "olen jo useasti sanonut sen".
"No, enhän minä muuta tarkoittanutkaan, sinä ynseä ja epäluuloinen vastustelija", vastasi Dalgarno, "vaan samaa kuin puhumistani herttuan puolesta sinulle. Tahdon vain saada osuuden kuninkaallisen herramme lempisiunauksesta: beati pacifici."
Useina kertoina saivat loordi Glenvarlochin keskustelut sekä vanhan jaarlin että hänen poikansa kanssa samanlaisen käänteen ja saman lopun. Hänestä tuntui toisinaan siltä kuin olisi hänen yksinkertaiseksi käynyt juttunsa saattanut kehittyä jotenkuten nopeammin jommankumman toimesta, puhumattakaan lady Blackchesterin enemmän näkymättömästä ja kerskumattomasta, mutta tuskin vähemmin varmasta vaikutuksesta. Mutta oli yhtä mahdoton epäillä isän suorasukaista rehellisyyttä kuin loordi Dalgarnon innokasta ja palveliasta ystävyyttä, eikä myöskään voinut hevillä olettaa, että hänet niin suosiollisesti vastaanottaneen ladyn kannatus saattoi puuttua, jos sillä voi olla merkitystä hänen asialleen.
Nigel oivalsi edelleen todeksi, mitä loordi Dalgarno usein huomautti, että kun suosikkia arveltiin hänen vihamiehekseen, halusi jokainen pikku virkamies, jonka käsien kautta hänen juttunsa piti välttämättömästi kulkea, ottaa ansiokseen sellaisten esteiden toimittamista hänen tielleen, joita hän kykeni voittamaan ainoastaan sitkeydellä ja kärsivällisyydellä, ellei hän pitänyt parempana sovittaa vieraantumista tai loordi Dalgarnon sanojen mukaan solmia rauhaa Buckinghamin herttuan kanssa.
Nigel olisi voinut kysyä ystävänsä George Heriotin neuvoa tästä kohdasta, edellisellä kerralla havaittuaan sen niin edulliseksi. Epäilemättä olisi hän siten menetellytkin, mutta ainoana kertana, jolloin hän oli tavannut kultasepän heidän käytyänsä hovissa, oli arvoisa porvari juuri kiireisesti valmistautunut matkalle Parisiin hyvin tärkeällä ammattiinsa kuuluvalla asialla. Hän oli erityisesti saanut siihen hovin ja Buckinghamin herttuan valtuutuksen, ja siitä oli arvattavasti tulossa melkoista voittoa. Kelpo mies hymyili mainitessaan herttuaa. Hän sanoi olleensa jokseenkin varma siitä, ettei hän pitkääkään aikaa olisi sillä taholla epäsuosiossa.
Loordi Glenvarloch lausui mielihyvänsä tuosta leppymisestä, huomauttaen johtuneensa mitä tukalimpiin ajatuksiin siitä, että mestari Heriot oli hänen tähtensä käynyt vastenmieliseksi noin voimalliselle suosikille ja kenties alttiiksi tämän kostolle.
"Mylord", lausui Heriot, "isänne pojan tähden tekisin paljon, ja kuitenkin on totinen tosi, jos tunnen itseni, että tekisin oikeuden nimessä yhtä paljon ja vaarantaisin saman verran paljoa vähäpätöisemmän henkilön puolesta kuin olen teidän takianne uskaltanut. Mutta koska emme tapaisi toisiamme johonkuhun aikaan, täytyy minun jättää oman viisautenne varaan tämän jutun ajaminen edelleen."
Ja siten he ystävällisesti ja sydämellisesti erisivät toisistaan.
Loordi Glenvarlochin asemassa tapahtui muitakin mainittavia muutoksia. Syrjäkaupungilla asuminen tuotti haittaa hänen nykyisissä puuhissaan ja tavaksi tulleessa huvittelussaan. Kenties hän myös alkoi hiukan häpeillä kajuuttiansa Paavalin laiturin ääressä ja haluta hiukan enemmän säätynsä mukaista asuntoa. Tätä varten hän vuokrasi lakikoulun läheltä pikku huoneen. Hän oli kuitenkin melkein suruissaan toimenpiteestään, kun huomasi, että hänen muuttonsa näytti tuottavan jonkun verran mielipahaa John Christielle ja paljonkin hänen sydämelliselle ja toimekkaalle emännälleen. Edellinen oli vakava ja juro kaikessa esiintymisessään ja lausui ainoastaan toivovansa, että kaikki oli ollut loordi Glenvarlochin mielen mukaista ja että mikään sopimaton laiminlyönti heidän taholtaan ei vaikuttanut hänen poistumiseensa. Mutta kyynel kimalsi Nelly-emännän silmänurkassa, kun tämä luetteli, mitä erinäisiä parannuksia hän oli tehnyt kamarissa vasiten saadakseen sen mukavammaksi hänen ylhäisyydelleen.
"Iso merikirstukin", hän kertoi, "raahattiin ylikertaan puotipalvelijan ullakkokoppiin, vaikka se jätti poika-paralle tuskin kahdeksantoista tuuman loman hänen ryömiäkseen sen ja sängyn välitse; ja taivas tietää — en vain minä — saapiko sitä sieltä enää koskaan tuoduksi alas kapeita portaita. Ja konttorin muuttaminen vuodekomeroksi maksoi ummelleen kaksikymmentä killinkiä, ja totisesti olisi konttori mukavampi kelle hyvänsä muulle vuokralaiselle kuin teidän ylhäisyydellenne. Ostinhan minä ihan vaseti liinavaatteitakin — mutta tapahtukoon taivaan tahto — en minä nuru."