"Mylord", puheli Richie, "ollakseni teille suorapuheinen, Jumalan armo on parempi kuin maallinen mammona. Kun Henki, kuten nimitätte tuota monsieur Lutinia, — ja yhtä hyvin voisitte sanoa häntä Hirreksi, sillä se hänet varmaankin perii, — sitte suosittaa teille paashia, kuulette vähän sellaisia opetuksia kuin olette minulta kuullut. Ja vaikka ne olisivat viimeiset sanani", hän jatkoi ääntänsä korottaen, "niin sanoisin teidän harhaantuneena hylkäävän polut, joita kunnioitettava isänne astui, ja mikä pahempi, te olette menossa — yhä luvallanne sanoen — hornaan pesuriepu hännyksenä, sillä teitä nauravat ne, jotka johtavat teitä noille vallattomuuden syrjäpoluille".
"Nauravatko!" sanoi Nigel, joka ikäistensä tavoin oli herkempi pilkalle kuin järjelle. "Kuka rohkenee nauraa minua?"
"Mylord, niin totta kuin elän leivästä — ei, jopa niin totta kuin olen vilpitön mies, ja luullakseni ei teidän ylhäisyytenne ole koskaan havainnut Richien kieleltä kirpoavan muuta kuin totta — paitsi teidän ylhäisyytenne kunniaksi, maani hyödyksi tai kenties johonkin omaan pikku tarpeeseeni, jolloin koko totuuden julistaminen oli turhaa — sanon siis, niin totta kuin olen vilpitön mies, kun näin tuon mies-paran tulevan käytävää pitkin tuossa ravintolassa, joka on Jumalan ja ihmisten kiroama (taivas minulle sellaiset voimasanat anteeksi suokoon!), hampaat purtuina yhteen, kädet nyrkissä ja lakki vedettynä alas otsalle kuin toivottoman miehen, virkkoi minulle Henki: 'Tuossa menee tunkioltaan eksynyt kananpoikanen, jonka on herrasi kyninyt kyllin puhtaaksi; kyllä kestää, ennen kuin hänen ylhäisyytensä pörhistelee höyheniään oikean taistelukukon kanssa.' Ja niinpä, mylord, suoraan sanoakseni, lakeijat ja teikarit ja varsinkin teidän veriveljenne loordi Dalgarno nimittävät teitä varpushaukaksi. Ajattelin hiukan lyödä Lutinin päähän läven siitä puheesta, mutta lopultakaan ei kiista ollut sen arvoinen."
"Käyttävätkö ne sellaisia nimityksiä minusta?" tulistui loordi Nigel.
"Kuolema ja paholainen!"
"Ja paholaisen emo, mylord", vastasi Richie; "ne hyörivät kaikki kolme Lontoossa. Ja sitäpaitsi Lutin ja hänen herransa nauroivat teille, mylord, kun annoitte ajatella, että — häpeä sitä mainitakaan — että te olitte kovin hyvissä väleissä sen siivon kelpo miehen vaimon kanssa, jonka talosta vastikään läksitte, koska se ei kelvannut uuteen komeiluunne, kun sitä vastoin he sanoivat, nuo hävyttömät pilkkaajat, että te uskottelitte päässeenne moiseen suosioon, vaikka teillä ei ollut miehuutta noin sievään saaliiseen, ja että varpushaukka oli liiaksi pelkuri lentämään juustonkaupustelijankaan muijaan käsiksi." Hän pysähtyi toviksi ja katseli tiukasti herransa kasvoja, jotka hehkuivat häpeästä ja suuttumuksesta; sitte hän jatkoi: "Mylord, tein teille oikeutta ajatuksissani, ja itselleni myös; sillä, arvelin minä, hän olisi rypenyt yhtä syvällä tuonlaatuisessa hurjastelussa kuin muissakin, jollei Richie olisi pitänyt aistimiansa valveilla."
"Mitä uutta järjettömyyttä olet saanut kiusaannuksekseni?" ärähti loordi Nigel. "Mutta jatkahan, koska olen viimeistä kertaa häpeämättömyytesi ahdistamana, — jatka, ja käytä aikaasi parhaiten."
"Sen totisesti teen", vakuutti Richie. "Ja koska taivas on suonut minulle kielen puhuakseni ja neuvoakseni —"
"Jota leiviskää sinun ei voi suinkaan syyttää jättäneen jouten", keskeytti loordi Glenvarloch.
"Totta kyllä, mylord", myönsi Richie, taas heilauttaen kättään ikäänkuin kehoittaakseen herraansa olemaan vaiti ja tarkkaavainen; "siten toivoakseni ajattelette jonkun ajan kuluttua. Ja koska olen jättämäisilläni palveluksenne, on asianmukaista teidän saada kuulla totuus, voidaksenne harkita pauloja, joille nuoruutenne ja viattomuutenne saattaa joutua alttiiksi, kun vanhemmat ja säveämmät päät poistuvat luotanne. Muuan rehevä, hyvännäköinen vaimoihminen, noin neljänkymmenen vaiheilla, on paljon kysellyt teistä, mylord."
"No, mitä hän minusta halusi?" tiedusti loordi Nigel.