"Ensimältä, mylord", kertoi hänen ymmärtäväinen saattolaisensa, "kun hän näytti siistiltä naiselta ja halukkaalta — järkevään seuraan, en ollut suinkaan vastahakoinen päästämään häntä puheisiini".
"Sen arvaan", virkkoi loordi Nigel, "etkä haluton pakisemaan hänelle yksityisistä asioistani".
"Oivalsin minä paremmin, mylord", oikaisi palvelija; "sillä vaikka hän teki minulle monia kysymyksiä maineestanne, varoistanne, asiastanne täällä ja muusta sellaisesta, en katsonut soveliaaksi kertoa hänelle selvää totuutta niistä".
"En käsitä sinulla olleen mitään tarvista", huomautti loordi Nigel, "kertoa sellaiselle naiselle totta tai valettakaan asioista, jotka eivät häneen vähääkään kuuluneet".
"Samaa arvelin minäkin, mylord", vastasi Richie, "ja niinpä en kertonut hänelle kumpaakaan".
"Ja mitä sinä sitte kerroit hänelle, senkin iankaikkinen lavertaja?" kysyi hänen isäntänsä kärsimättömänä miehen jaarittelusta, mutta kuitenkin uteliaana tietämään, mihin se kaikki tähtäsi.
"Juttelin hänelle", selitti Richie, "maallisesta omaisuudestanne ja niin edelleen jotakin, mikä ei ole totta juuri tällä haavaa, mutta on ollut totta aikaisemmin, pitäisi olla totta nyt ja on totta taas vastedes — nimittäin että te omistatte komeita tiluksia, joihin teillä nyt onkin vain oikeus. Mukavaa haastelua meillä oli siitä ja muista aiheista, kunnes hän näytti pukinsorkan, alkaen rupattaa minulle jostakusta naikkosesta, jonka hän sanoi mielistyneen teidän ylhäisyyteenne, ja mieluusti olisi hän puhunut teidän kanssanne erityisesti siitä. Mutta kuullessani tuollaista vihiä aloin ajatella, ettei hän ollut paljoakaan parempi kuin — vhiu!" Hän lopetti kertomuksensa hiljaisella, mutta hyvin valaisevalla vihellyksellä.
"Ja miten menetteli viisautesi näin ollen?" tiedusti loordi Nigel, joka äskeisestä närkästyksestään huolimatta nyt kykeni tuskin pidättämään nauruaan.
"Minä otin semmoisen hahmon, mylord", kertoi Richie, rypistäen juhlallisia kulmakarvojaan, "jonka piti kouristaa hänen sydäntään moisilla asioilla kulkemisesta. Osoitin hänelle selkeästi pahuutensa ja uhkasin suoraa päätä toimittaa hänet sukellustuoliin; hän vastavuoroon sätti minua häpeämättömäksi pohjoismaalaiseksi rakiksi — ja niin me erosimme, emmekä toivoakseni ja uskoakseni enää koskaan osu yhteen. Ja siten minä seisoin teidän ylhäisyytenne ja tuon kiusauksen välillä, joka olisi saattanut olla pahempi kuin ravintola tai tiatterikaan, sillä tiedättehän, mitä Salomo, juutalaisten kuningas, sanoo vieraasta naisesta — sillä, sanoin itsekseni, olemme jo villiintyneet peluuseen, ja jos seuraavaksemme ryhdymme salavuoteuteen, niin Luoja tiesi mihin joudummekaan!"
"Hävyttömyytesi ansaitsisi kuritusta, mutta se on ainakin toistaiseksi viimeinen, mikä joutuu siedettäväkseni — ja minä annan sen anteeksi", lupasi loordi Glenvarloch. "Ja koska eroamme, Richie, en sano varokeinoistasi minun suhteeni muuta kuin että olisit luullakseni voinut jättää minut toimimaan oman harkintani mukaan."