"Paljoa parempi jättämättä", vastasi Richie, "paljoa parempi. Me olemme kaikki heikkoja olentoja ja voimme päättää paremmin toistemme puolesta kuin omastamme. Ja mitä minuun tulee, niin minäkin, paitsi siinä supliikkiasiassa, jollaista suittaa sattua kelle hyvänsä, olen aina havainnut olevani paljoa älykkäämpi toimiessani teidän ylhäisyytenne puolesta kuin siinä, mitä olen saanut tehdyksi omaksi hyödykseni — minkä muuten olenkin aina jättänyt toiselle sijalle, niinkuin velvollisuuteni on vaatinut."
"Niin uskonkin tehneesi", myönsi loordi Nigel; "aina olen havainnut sinut vilpittömäksi ja uskolliseksi. Ja koska Lontoo miellyttää sinua niin vähän, lausun sinulle lyhyet jäähyväiset, ja voit matkustaa Edinburghiin kunnes minä tulen sinne itse, jolloin toivottavasti rupeat jälleen palvelukseeni."
"No, taivas teitä siunatkoon, mylord", kiitti Richie Moniplies kohotetuin katsein, "sillä tuo sana kuulostaa armollisemmalta kuin mikään kahteen viikkoon virkkamanne. Hyvästi jääkää, mylord."
Hän ojensi vankan luisevan kouransa, tarttui loordi Glenvarlochin käteen, nosti sen huulilleen, kiepahti sitte kannoillaan ja poistui huoneesta kiireesti, ikäänkuin peljäten ilmaisevansa suurempaa liikutusta kuin soveltui hänen käsityksiinsä arvokkaasta käyttäytymisestä. Loordi Nigel kummastui hiukan hänen äkillisestä lähdöstään ja huusi häntä takaisin kuullakseen, oliko hänellä riittävästi varoja, mutta Richie pudisti päätänsä sen enempää vastaamatta ja juoksi joutuin alas portaita, paukautti ulko-oven perässään kiinni ja näkyi piankin harppaamassa Strandilla.
Hänen isäntänsä piti lähtenyttä melkein tahtomattaankin silmällä ja näki ikkunastaan jonkun aikaa äskeisen saattolaisensa pitkän, laihan vartalon, kunnes tämä katosi ihmisvilinään. Nigelin mietteet eivät olleet pelkkää oman esiintymisensä hyväksymistä. Ei ollut mikään hyvä merkki hänen elämänsä laadusta — tätä ei hän voinut olla tunnustamatta itselleen — että noin uskollinen palvelija ei enää näyttänyt tuntevan samaa ylpeyttä hänen palveluksessaan tai kiintymystä häntä kohtaan kuin oli aikaisemmin osoittanut. Ja hän tunsi jonkun verran omantunnon vaivoja Richien syyttelystä, samalla kun häntä hävetti ja loukkasi se väritys, jonka muut antoivat hänen mielestään varovalle ja maltilliselle pelaamiselle. Hänellä oli vain se puolustus, että asia ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä siinä valossa.
Sitte johdatti ylpeys ja itserakkaus hänen ajatuksiinsa, että toiselta puolen ei Richie kaikkine hyvine aikeineenkaan ollut juuri muuta kuin itseluuloinen, mahtipontinen palkollinen, joka näytti taipuisammalta esiintymään holhoojana kuin lakeijana, muka pelkästä rakkaudesta herraansa kohtaan ottaen oikeudekseen sekaantua hänen toimiinsa ja valvoa niitä sekä lisäksi saattaen hänet naurunalaiseksi hienossa maailmassa käyttäytymisensä vanhanaikaisella muodollisuudella ja häiritsevällä tunkeilulla.
Nigelin katseet olivat tuskin kääntyneet ikkunasta, kun hänen uusi isäntänsä astui huoneeseen ja ojensi hänelle kirjelmän, joka oli huolellisesti kiedottu silkkirihmalla ja sinetitty — sen oli antanut, hän sanoi, muuan nainen, joka ei ollut pysähtynyt hetkeksikään. Sisältö värähdytteli samaa jännettä, jota Richie Moniplies oli jo täristellyt. Kirjelappu kuului seuraavasti:
Korkeasti kunnioitettavan loordi Glenvarlochin käsiin, tuntemattomalta ystävältä.
"Mylord!
Te luotatte epärehelliseen ystävään ja vahingoitatte kunniallista mainetta. Teidän ylhäisyytenne tuntematon, mutta todellinen ystävä tahtoo lausua yhdellä sanalla, mitä te ette kuulisi mielistelijöiltä niin pitkään aikaan kuin riittäisi täydelliseksi häviöksenne. Se jota pidätte mitä uskollisimpana — ystävänne loordi Dalgarno — on aivan petollinen teitä kohtaan ja pyrkii ystävyyttä teeskennellen turmelemaan menestyksenne ja häpäisemään hyvää nimeä, jolla voisitte edistää asiaanne. Hänen teille osoittamansa suosiollinen kannatus on vaarallisempi kuin prinssin ynseys, samoin kuin Beaujeun ravintolassa voittaminen on häpeällisempää kuin häviäminen. Varokaa kumpaistakin. Ja tämän vain tahtoo saada lausutuksi vilpitön, mutta, nimetön ystävänne