Loordi Glenvarloch olisi mielellään pelastautunut, mutta jäniksenpojalla oli yhtä vähän mahdollisuutta vapautua kokeneesta ajokoirasta. Sir Mungo oli, vertausta jatkaaksemme, aikaa sitten oppinut juoksemaan taiten ja varmistautumaan saaliin sieppaamisesta suuhunsa. Nigel näki siis pakolliseksi seisahtua ja vastata kuluneeseen kysymykseen: "Mitä kuuluu?"
"Ei mitään erityistä luullakseni", vastasi nuori aatelismies yrittäen mennä edelleen.
"Kas, te tietenkin menette siihen ranskalaiseen ravintolaan", huomautti ritari. "Mutta nyt on vielä kovin varhaista — teemmekin sillaikaa kierroksen puistossa — se terästää ruokahaluanne."
Niin sanoen hän tyynesti pisti käsivartensa loordi Glenvarlochin kainaloon, vaikka hänen uhrinsa kaikkea mahdollista säädyllisyyteen soveltuvaa vastarintaa tehden painoi kyynäspäänsä tiukasti kylkeä vasten. Iskukoukulla kytkettyään saaliinsa alkoi ritari hinata sitä mukanaan. Nigel oli juro ja vaitelias, toivoen pääsevänsä eroon vastenmielisestä kumppanistaan, mutta Sir Mungo oli päättänyt, että joskaan loordi ei puhunut, piti hänen ainakin kuunnella.
"Te olette menossa ravintolaan, mylord?" haastoi ivailija. "No, parempaa ette voi tehdäkään — siellä on hyvää seuraa ja erityisesti valittua, kuten olen kuullut. Epäilemättä on se sellaista kuin nuoren aatelismiehen tuleekin saada ympäristökseen — ja ylväs isänne olisi ollut hyvillään, jos olisi nähnyt teidän pitävän niin arvokasta seuraa."
"Minä luulen", huomautti loordi Glenvarloch arvellen pakolliseksi virkkaa jotakin, "että seura on niin hyvää kuin yleensä voipi tavata tuollaisissa paikoissa, missä tuskin sopii sulkea ovea niiltä, jotka tulevat kuluttamaan rahojansa".
"Oikein, mylord — aivan oikein", vahvisti hänen kiusaajansa, puhjeten hykähtelevään, mutta peräti epäsointuiseen nauruun. "Nuo porvaristomppelit ja maalaismoukat sulloutuvat meidän sekaamme, kun ovi on vain tuumankin raollaan. Ja mikä neuvoksi? Se vain, että kun heidän kassansa antaa heille itseluottamusta, me riistämme sen heiltä. Nylkekää heitä, mylord — korventakaa niinkuin kyökkipiika rottia, ja silloin niiden ei tee mieli tulla uudestaan. Niin, niin — kynikää niiltä höyhenet, nyppikää sulat — ja silloin eivät lihotetut salvukukot pyri lentelemään niin korkealle, mylord, kyyhkyshaukkain ja varpushaukkain ja muiden sellaisten joukkoon."
Ja Sir Mungo tähtäsi Nigeliin nopean, terävän, harmaan silmänsä, tarkaten ivansa tehoa huolellisesti kuin haavuri arkaluontoisessa leikkauksessa seuraa veitsensä kulkua.
Niin halukas kuin Nigel olikin salaamaan tunteitaan, ei hän voinut olla tyydyttämättä kiduttajaansa luimistelulla tämän pistoista. Hän punehtui kiusaannuksesta ja suuttumuksesta, mutta riitaantuminen Sir Mungo Malagrowtherin kanssa olisi ollut sanomattoman naurettavaa, sen hän tunsi, joten hän vain jupisi itsekseen: "Hävytön rahjus!" Tällä kertaa ei Sir Mungon aistimien vajavuus estänyt häntä kuulemasta ja vastaamasta.
"Niin juuri — aivan oikein", huudahti pisteliäs vanha hovilainen. "Hävyttömiä nahjuksia ne ovat, jotka siten tunkeutuvat parempiensa seuraan; mutta teidän ylhäisyytenne osaa käyttää niitä hyödyksi — teillä on temppunne. Hovissa pidettiin hyvin hauskaa viime perjantaina siitä, miten te nujersitte jonkun nuoren puotilaisen, hevosen ja miehen, otitte häneltä spolia opima ja kaikki rahat, mitä hänellä oli hallussaan, viitan hopeanappeihin asti, sekä lähetitte hänet syömään ruohoa Nebukadnesarin, Babylonin kuninkaan tavoin. Suurta kunniaa oli siitä teidän ylhäisyydellenne. Meille kerrottiin, että se tolvana toivottomuudessaan heittäysi Thamesiin. Niitä on yltäkyllin jäljellä — enemmän tuhoutui Floddenin lakeudella."