"Teille on kerrottu tukku valheita, mikäli minusta on kysymys, Sir
Mungo", väitti Nigel äänekkäästi ja ankarasti.
"Paljon mahdollista — paljon mahdollista", myönsi häikäilemätön ja nolostumaton Sir Mungo; "siinä piirissä ei liiku muuta kuin valeita. Se miekkonen ei siis hukkunutkaan? — sepä vahinko. Mutta minä en koskaan uskonut sitä osaa jutusta — lontoolaisella rihkamakauppiaalla on enemmän älyä vihassaan. Varmaankin on mies-pahainen nyt ottanut kelpo varsiluudan käteensä ja lakaisee viemäreistä ruosteisia nauloja, päästäkseen uudestaan kokoamaan repullisen selkäänsä. Hänellä on kolme lasta, sanotaan; ne kyllä auttelevat häntä urheasti katujen haravoimisessa. Teidän ylhäisyytenne voi saada hänet uudestaan puhdistettavakseen, my lord, jos heillä on vähänkin onnea rantojen perkauksessa."
"Tämä on enemmän kuin sietämätöntä", ähkäisi Nigel epävarmana, ryhtyisikö suuttuneesti puoltamaan mainettansa vai viskaisiko vanhan kiusaajan käsivarrestaan. Mutta hetken mietintä sai hänet vakuutetuksi siitä, että kumpainenkin menettely vain antaisi pohjaa juoruille, joiden hän alkoi nyt nähdä vahingoittavan mainettansa sekä ylemmissä että alemmissa piireissä. Pikaisesti teki hän senvuoksi viisaamman päätöksen kärsiä Sir Mungon tahallista hävyttömyyttä, toivoen mahdollisesti saavansa selville, mistä lähteestä saivat alkunsa nämä jutut, jotka niin haitallisesti hälvensivät hänen kunniaansa.
Sir Mungo sillävälin tapansa mukaan tarttui Nigelin viimeiseen sanaan tai oikeastaan sen sointuun ja tulkitsi sitä mielensä mukaan. "Tietämätöntäkö!" hän kertasi; "eipä niinkään, mylord, sillä kuulemani mukaan on teillä erinomainen onni. Teidän sanotaan hyvin osaavan kohdella oikullista Onnetarta, nokkelana ja säyseänä nuorukaisena, halukkaasti lämmitellen hänen myhäilyissään, antamatta hänen rypistää teille silmäkulmiansa. Ja silloin on ihmisellä onni tosiaan kuin säkissä."
"Sir Mungo Malagrowther", pyysi loordi Glenvarloch, kääntyen häneen totisena, "suvaitkaahan kuunnella minua hetkinen".
"Niin hyvin kuin kykenen, mylord — parhaani mukaan", vastasi Sir Mungo pudistaen päätänsä ja osoittaen vasemman käden sormella korvaansa.
"Koetan puhua hyvin selvästi", lupasi Nigel ponnistautuen kärsivälliseksi. "Te pidätte minua huomattuna pelurina; vakuutan kunniasanallani, että asiaa ei ole teille esitetty oikein — minä en ole sellainen. Te olette minulle ainakin velvollinen hiukan selittämään, mistä olette voinut saada niin vääriä tietoja."
"En ole milloinkaan kuullut olevanne suuri peluri, enkä ole koskaan ajatellut tai sanonut teistä sitä, mylord", selitti Sir Mungo, joka huomasi mahdottomaksi välttää kuulemasta, mitä Nigel oli lausunut erityisen harkitusti ja selvästi ääntäen. "Sanon vieläkin — en ole koskaan kuullut, kertonut tai ajatellut teidän olevan rento peluri, — sellainen, joita luetaan ensi luokkaan kuuluviksi. Katsokaas, mylord, minä sanon sitä peluriksi, joka hakee tasapuolisia panoksia ja tasaväkistä taitoa sekä pysyy pelissä, olipa onni hyvä tai huono; ja minä sanon sitä rennoksi tai ensiluokkaiseksi peluriksi, joka arvelematta antautuu sellaiseen veikkaan. Mutta sellaista miestä, mylord, jolla on malttia ja varovaisuutta pidättyä milloinkaan uskaltautumasta pikku peliä ylemmäksi, moista peliä, joka saattaa korkeintaan tyhjentää ruokakauppiaan apulaispojan säästölaatikon, — miestä, joka pyrkii vähävaraisten vastakumppaniksi ja sen vuoksi kykenee runsaamman pohjasummansa avulla aina peijaamaan heidät odottamalla hyvää onneansa ja poistumalla pelistä, kun onni hänet jättää, en minä sano suureksi peluriksi, mylord, miksi häntä sitte muuksi olisikaan nimitettävä."
"Ja tuollaiseksi halpamaiseksi, ahneeksi heittiöksi te tahtoisitte päätellä minut", vastasi loordi Glenvarloch, "keinottelijaksi, joka arastelee taitavia ja vaanii tietämättömiä — karttaa pelaamista vertaistensa kanssa, päästäkseen varmana rosvoamaan alempiansa? Tätäkö saan käsittää kerrotuksi minusta?"
"Ei, mylord, te ette voita mitään puhumalla minulle suurisuisesti", sanoi Sir Mungo, jonka ivailuhalua todella kannatti kelpo määrä miehuutta, siitä puhumattakaan, että hän myös täydellisesti luotti Sir Rullion Rattrayn lyömämiekan ja lady Cockpenin kätyrien patukan tuottamaan koskemattomuuteen. "Ja mitä asian todenperäisyyteen tulee", hän jatkoi, "niin teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten, oletteko koskaan menettänyt viittä kultarahaa enempää kerrallaan siitä asti kun aloitte käydä Beaujeulla — ettekö ole aivan enimmäkseen noussut pöydästä voittajana — ja onko niillä reippailla nuorilla keikareilla, jotka käyvät ravintolassa — tarkoitan jalosukuisia ja sitä myöten varoissaan olevia — tapana pelata tuollaisin ehdoin?"