"Isäni oli oikeassa", tunnusti loordi Glenvarloch karvaalla mielellä, "ja täydellä syyllä seurasi minua hänen kirouksensa, kun ensi kertaa astuin siihen laitokseen. Sen ilmapiiri on saastuttavaa, ja mies, joka välttää häviötä, menettää kunniansa ja maineensa."
Sir Mungo tarkkaili uhriansa kokeneen onkimiehen ihastuneella, mutta varansapitävällä silmällä. Hän huomasi nyt että siiman liiallinen tiukentaminen hyvinkin todennäköisesti murtaisi otteen. Suodakseen saaliille senvuoksi sätkimistilaa pyysi hän, että loordi Glenvarloch ei ottaisi hänen vapaata puhettansa "in malam partem. Jos olettekin hiukan liian huolellinen huvittelussanne, mylord, niin se kieltämättömästi on turvallisinta estääksenne hiukan rappiolle joutuneen omaisuutenne vaarantamista pitemmälle; ja jos pelaatte alempienne kanssa, säästytte siten hankalasta kiusasta, korjaamasta puoleenne ystävienne ja vertaistenne rahoja, jotapaitsi rahvaan roikaleilla on ollut etunaan tecum certasse, kuten Ajax Telamonin poika lausuu apud Metamorphoseos. Heidänlaisilleen on se ajatus, että ovat saaneet pelata skotlantilaisen aatelismiehen kanssa, kunniallinen ja kunnioitettava korvaus panoksensa menetyksestä, jonka kai sitäpaitsi enimmät niistä hölmöistä hyvin voivatkin pudistaa pussistaan."
"Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, Sir Mungo", intti Nigel, "tahtoisin mielelläni tietää —"
"Niinpä niin", keskeytti Sir Mungo, "ja kuten sanotte, kuka siitä välittää, liikeneekö se Bashanin lihavilta mulleilta vai eikö? Herrasmiesten ei kannata supistaa hauskutteluaan mokomien tähden."
"Tahdon tietää, Sir Mungo", tiukkasi loordi Glenvarloch, "missä seurassa olette kuullut nämä parjaavat tiedot minusta?"
"Epäilemättä — epäilemättä, mylord", puheli Sir Mungo; "olen aina kuullut ja aina kertonut, että teidän ylhäisyytenne pitää yksityisesti mitä parhainta seuraa. Mainitaanhan komeata Blackchesterin kreivitärtä, mutta hän ei luullakseni ole paljoakaan liikkeellä, kun sattui se hänen juttunsa Buckinghamin herttuan kanssa; ja vanhanaikainen kunnon skotlantilainen ylimys loordi Huntinglen on ehdottomasti ylhäinen henkilö — on vahinko, ettei hän voi riittävästi pidättää pikaria ja sarkkaa huuliltaan, mikä tuolloin tällöin haittaa hänen mainettansa. Ja kuuluuhan siihen hieno nuori loordi Dalgarno, jolla on harmaitten hapsien ymmärrys käherrettyjen lemmenkutriensa alla — loistava ryhmä se on, isä, tytär ja poika, kaikki samaa arvokasta perhettä. Tarpeetonta lienee puhua George Heriotista, kelpo miehestä, kun on kysymys ylhäisöstä. Sitä seuraa siis olen kuullut teidän pitävän, mylord, kun jätämme sikseen ravintolan."
"Seurani ei ole tosiaankaan ulottunut paljoa laajemmalle kuin mainitsitte", myönsi loordi Glenvarloch; "mutta kovin —"
"Hovinko?" tokaisi Sir Mungo; "siitä juuri aioinkin puhua. Dalgarno sanoo, että hän ei saa teitä taivutetuksi tulemaan hoviin, ja siitä on teille haittaa, mylord — kuningas kuulee teistä muiden kautta, kun hänen tulisi nähdä teidät itsekohtaisesti — puhun vakaasta ystävyydestä, mylord. Kun teitä vastikään mainittiin likeisimmässä hovipiirissä, kuultiin hänen majesteettinsa sanovan: 'Jacta est alea! — Glenvarlochides on käynyt peluriksi ja juomariksi!', Loordi Dalgarno otti pitääkseen teidän puoltanne, mutta hänen vastaväitteensä hukkuivat hovilaisten yhteiseen morkkaukseen. Nämä kuvailivat teidän hullaantuneen leiskumaan kaupungilla ja panevan vaaraan parooniutenne käsityöläiskorttelien latuskalakkien parissa."
"Ja tätä puhuttiin minusta julkisesti", pahoitteli Nigel, "ja kuninkaan kuullen?"
"Julkisestiko?" toisti Sir Mungo Malagrowther; "niin puhuttiin — eli kuiskittiin salassa — mikä on niin avointa julistamista kuin asia salli, sillä saattekin uskoa, että hovi ei ole sellainen paikka, missä ihmiset ovat niin likeisiä kuin veljekset ja hälisevät mielipiteitään kuin ravintolassa ollen".