Loordi Dalgarno oli iskun saadessaan puolittain vetänyt miekkansa, mutta painalsi sen takaisin huotraan, kun huomasi ihmisparven tihenevän. Tarttuen Sir Ewes Haldimundia käsivarresta käveli hän joutuisasti pois ja uhkasi vain lähtiessään loordi Glenvarlochille: "Saatte kalliisti maksaa tämän häväistyksen — me tapaamme vielä."
Siistin näköisen vanhanpuoleisen miehen, joka huomasi loordi Glenvarlochin pysyvän paikallaan, tuli surku hänen nuorekasta ulkomuotoaan, ja hän huomautti tälle: "Tiedättekö, nuori herra, että tämä on Tähtikamarin juttu ja että se saattaa maksaa oikean kätenne? Livistäkää ennen kuin vartijat tai konstaapelit saapuvat. Laittautukaa Whitefriarsiin taikka jonnekin saamaan turvaa ja lymypaikkaa, kunnes pääsette sopimaan asian tai lähtemään kaupungista."
Neuvoa ei sopinut lyödä laimin. Loordi Glenvarloch kiirehti lähtemään puistosta Pyhän Jaakon palatsin vieritse, joka oli silloin turvakotina. Häly yltyi hänen takanaan, ja näyttämölle ilmestyi useita kuninkaallisen huonekunnan järjestysmiehiä tavoittamaan rikollista. Nigelin onneksi oli yleisöön levinnyt kansanomainen toisinto nujakan syystä. Kerrottiin erään Buckinghamin herttuan seuralaisen loukanneen maalta tullutta vierasta herrasmiestä, joka oli kelpo lailla peitonnut häntä. Suosikki tai suosikin seuralainen on aina vihattu John Bullille, ja hän on altis pitämään niiden kiistaajien puolta, jotka toimivat lakikielellä puhuen par voye du fait. Molemmat ennakkoluulot olivat Nigelille suotuisia. Kun siis virkailijat tulivat häntä vangitsemaan, eivät he kyenneet katselijoilta saamaan mitään tietoja hänen ulkomuodostaan tai suunnastaan, joten hän vältti ensi hetkessä pidätyksen.
Mitä loordi Glenvarloch pakonsa varrella kuuli väkijoukossa, se riitti osoittamaan hänelle, että hän oli maltittomassa kiihtymyksessään jouduttautunut jokseenkin vaaralliseen pälkääseen. Hän tiesi yhtä ja toista Tähtikamariksi nimitetyn oikeusistuimen ankarasta ja mielivaltaisesta menettelystä etenkin etuoikeuksien polkemista koskevissa asioissa. Siitä syystä kammottiin sitä yleiseen; vielä kuningattaren päivinä oli silpomisrangaistus tuomittu ja pantu täytäntöön jostakin samanlaisesta rikkomuksesta kuin hänen nyt tekemänsä. Hänellä oli myös se lohdullinen tieto, että hänen raju riitaantumisensa loordi Dalgarnon kanssa oli riistänyt häneltä tuon aatelismiehen isän ja sisaren ystävyyden ja avuliaisuuden — melkein ainoiden huomattavien henkilöiden, jotka olivat osoittaneet häntä kohtaan erityistä harrastusta. Kaikki pahat puheet, joita oli pantu liikkeelle hänen maineestaan, joutuivat nyt raskaaksi todistukseksi häntä vastaan tapauksessa, jossa ehdottomasti täytyi syytetyn kunniallisuuden merkitä paljon. Nuorelle mielelle kuvastuu silpomisen kaltainen rangaistus kolkompana kuin itse kuolema, ja sitä julisti hänen rikkomuksensa sovitukseksi jokainen sana, mitä hän kuuli kohdatessaan eri ryhmiä, sekaantuessaan niihin tai saavuttaessaan ja sivuuttaessaan niitä. Häntä pelotti jouduttaa vauhtiansa, jottei herättäisi epäluuloa, ja useaankin kertaan näki hän järjestysmiehiä niin likellä, että hänen rannettaan jo kuumotti kuin silpomisveitsen koskettamana. Vihdoin ehti hän ulos puistosta ja sai parempaa aikaa harkitakseen, mitä oli lähinnä tehtävä.
Lakikoulun vieressä sijaitseva entinen Whitefriarsin (Valkeidenmunkkien) luostari oli siihen aikaan hyvin tunnettu katukielessä Alsatian (Elsassin) nimellä. Sillä oli silloin — ja vielä lähes vuosisadan jälkeenpäin — pyhäkön etuoikeus, jota vastaan piti paikkansa ainoastaan loordi ylituomarin tai valtakunnanneuvoston loordien määräys. Paikka olikin tyyssijana kaikenlaatuisille huimapäille, — vararikkoisille porvareille, hävinneille pelureille, parantumattomille tuhlareille, hurjille kaksintaistelijoille, rosvoille, murhamiehille ja kaikille mahdollisille yhteiskunnan järjestyksen rikkojille, jotka olivat liittoutuneet yhteisesti puoltamaan turvapaikkansa koskemattomuutta. Senvuoksi oli oikeudenpalvelijain työläs ja vaarallinen panna toimeen korkeimmankaan vallan vahvistamia vangitsemiskäskyjä miesten keskuudessa, joiden turvallisuuteen ei minkäänlainen virkamahti soveltunut. Tämän tiesi loordi Glenvarloch hyvin, ja niin vastenmielinen kuin se pakopaikka olikin, näytti se ainoalta, missä hän voisi ainakin toistaiseksi turvallisesti lymyillä lain kouralta, kunnes saisi aikaa parempaan olojensa järjestämiseen tai tämän rettelön sopimiseen jollakin tavoin.
Kiireesti kävellessään tätä pyhäkköä kohti soimasi Nigel itseään katkerasti siitä, että oli antanut loordi Dalgarnon johtaa hänet huvittelupaikkoihin. Ankarasti hän myös tuomitsi maltitonta kiihtymystänsä, joka oli nyt ajanut hänet tavoittamaan turvaa roskaväen alueelta, julkisesta paheen ja vallattomuuden pesästä.
"Dalgarno puhui siinä vain liiankin totta", mietti hän karvaasti. "Olen tärvellyt maineeni toimimalla hänen salakavalien neuvojensa mukaan ja hylkäämällä järkevät kehotukset, joita minun olisi pitänyt sokeasti totella, kun minua pyydettiin pidättymään vähimmästäkin pahan lähestymisestä. Mutta jos pelastun vaarallisesta sokkelosta, johon ajattelemattomuuteni ja kokemattomuuteni on kiivaan luonteen avulla minut toimittanut, löydän kyllä jonkun kunniakkaan keinon kirkastaakseni jälleen nimen, joka on ensi kertaa minun kantamanani tahraantunut."
Näitä viisaita päätöksiä tehdessään ehti loordi Glenvarloch lakikoulun käytäville, mistä siihen aikaan avautui portti Whitefriarsiin; tämä oli syrjäisempi kulkutie, joten hän pyrki sitä kautta pyhäkköön. Lähetessään tuota häpeän luolaa, jota hänen mielensä kammosi juuri kun oli kysymyksessä suojan etsiminen sieltä, hidastutti hän väkisinkin askeleitaan, kun jyrkistä ja rapistuneista portaista muistui hänen mieleensä facilis descensus Averni ja sai hänet epätietoiseksi, eikö olisi parempi uhmata pahinta, mikä saattoi häntä kohdata kunniallisten miesten julkisissa paikoissa, kuin välttää rangaistusta sulkeutumalla paatuneiden pahantekijäin joukkoon.
Nigelin empiessä astui häntä kohti muuan lakikoululainen, jonka hän oli usein tavannut ravintolassa, toisinaan vaihtaen jonkun sanankin hänen kanssaan. Tämä nuori herrasmies oli siellä jokseenkin säännöllinen ja tervetullut vieras huimaluontoisena teikarina, jolla oli puolikuntaisestii rahaa, hänen käyttääkseen teattereissa ja muissa huvipaikoissa sen ajan, jonka hän isänsä luulon mukaan omisti lain opiskeluun. Mutta Reginald Lowestoffe — se oli lakikoululainen nimeltään — oli sitä mieltä, ettei tarvittu paljoakaan lainoppia hänen kyetäkseen kuluttamaan tulot sukutilasta, joka joutuisi hänen haltuunsa isän kuoltua. Sentähden ei hän huolinut hankkia siitä tieteestä sen enempiä tietoja kuin itsestään tarttui oppineen ilmapiirin asukkaaseen. Muissa suhteissa hän oli tienoon älyniekkoja, luki Ovidiusta ja Martialista, tavoitteli sukkelia vastauksia ja sanaleikkejä, useinkin hyvin kaukaa etsittyjä, tanssi, miekkaili, pelasi tennistä ja soitteli yhtä ja toista viululla ja ranskalaisella torvella suureksi kiusaksi vanhalle asianajaja Barratterille, joka asui ihan hänen kamarinsa kohdalla alikerrassa. Sellainen oli Reginald Lowestoffe, teräväjärkinen, vireä ja hyvin tutustunut kaupunkiin kaikkia sen kätköjä myöten, mutta jonkunlaisen huikentelijan kannalta. Lähestyessään nyt loordi Glenvarlochia tervehti tämä teikari häntä suku- ja arvonimeltään sekä kysyi, aikoiko hänen ylhäisyytensä pistäytyä tänään chevalierille, huomauttaen puolipäivän hetken tekevän tuloa, joten lehtokurppa olisi pöydässä ennen kuin he voivat ehtiä ravintolaan.
"En mene sinne tänään", vastasi loordi Glenvarloch.