"Parasta onkin, mylord", arveli Lowestoffe; "ja sekin tapaus on otettu lukuun tasavallan tai ruhtinaskunnan tai miksi sitä sanoisikaan säännöissä. Se, joka haluaa, että häneltä ei kysellä nimeänsä, pakonsa syytä ja muuta sellaista, pääsee tavanmukaisista tiedustuksista maksamalla kaksin verroin sen pääsyveron, joka muuten kuuluu hänen asemaansa. Tätä tärkeätä ehtoa noudattamalla saa teidän ylhäisyytenne kirjoituttaa itsenne Bantamin kuninkaaksi, jos haluatte, sillä teiltä ei silloin urkita mitään. Mutta tässä tuleekin vakoojamme, tuoden rauhan sanoman. Minäpä lähden itse teidän ylhäisyytenne mukaan ja esittelen teidät Alsatian neuvostolle kaikella sillä vaikutusvallalla, mikä minulla on heihin lakikoulun virkailijana — ja se ei olekaan vähäinen, sillä he ovat ontuen suoriutuneet kaikista tilanteista, jolloin me olemme esiintyneet heitä vastaan, ja sen he tietävät hyvin. Aika on suotuisa, sillä kun neuvosto on nyt koolla Alsatiassa, ovat lakikoulun käytävät hiljaisia. Nyt, mylord, heittäkää viittanne peittämään nykyistä ulkoasuanne. Voitte antaa sen pojalle niiden portaiden päässä, jotka laskeutuvat pyhäkköön, ja niinkuin laulelmassa sanotaan kuningatar Eleanorin vajonneen Charingin risteyksessä ja nousseen Queenhithessä, samoin te painutte aatelismiehenä lakikoulun puutarhaan ja kohoatte alsatialaisena Whitefriarsissa."
He läksivät siis pikku urkkijan saattamina, samosivat puutarhan poikki ja laskeusivat alas portaita. Näiden juurella huudahti lakikoululainen:
"Ja nyt laulakaamme Ovidiuksen tavoin:
"'In nova fert animus mutatas dicere formas —'
"Pois, pois, te lainamuodot!" pitkitti hän samaan tapaan. "Sivuun esirippu, joka verhosi Borgiaa! Mutta mitä nyt, mylord?" kysyi hän huomatessaan, että loordi Glenvarloch oli todella murheissaan asemansa alentavasta muutoksesta; "toivoakseni ette pahastu joutavasta leperryksestäni? Tahtoisin vain lepyttää teitä nykyisiin olosuhteisiinne ja antaa teille tämän oudon paikan sävyä. Reipastautukaa; arvattavasti pysyy se vain joitakuita päiviä asuntonanne."
Nigel kykeni vain puristamaan hänen kättänsä ja vastaamaan kuiskaten: "Käsitän ystävällisyytenne. Tiedän, että minun on tyhjennettävä se pikari, jonka on oma hupsuuteni täyttänyt minulle. Suokaa anteeksi, että se ensi maistamalla tuntuu karvaalta."
Reginald Lowestoffe oli touhuavan palvelias ja hyväntahtoinen, mutta itse tottuneena viettämään vaihtelevaa, ajattelematonta elämää ei hän voinut aavistaakaan loordi Glenvarlochin sielullisten kärsimysten suuruutta, vaan ajatteli hänen tilapäistä kätkeytymistänsä ikäänkuin pelkkänä vallattoman pojan kujeena, kun tämä leikkii piilosilla opettajansa kanssa. Paikka oli hänelle myös tuttu — mutta hänen kumppaniinsa se teki syvän vaikutuksen.
Whitefriarsin ikivanha pyhäkkö oli melkoista alempana kuin lakikoulun ylävät pengermät ja puutarhat, joten se oli yleensä verhoutunut Thamesilta nouseviin huuruihin ja sumuun. Alueen tiilirakennukset olivat tiukkaan sullottuja likekkäin, sillä noin harvinaisia etuoikeuksia saaneessa paikassa oli jokainen kyynäränala kallisarvoinen; mutta kun rakennuttajina oli useasti ollut henkilöitä, joiden varat olivat riittämättömiä heidän keinotteluihinsa, olivat talot yleensä puutteellisia ja osoittivat surkuteltavia rapistumisen merkkejä vielä uusinakin ollessaan. Lasten poru, heidän äitiensä toruminen, ikkunoista kuivamaan ripustettujen repaleisten liinavaatteiden kurja näyttely ilmaisi kurjaliston puutetta ja hätää, ja samalla pilkkasivat ja vaimensivat valituksen ääniä räyhäävät huudot, sadatukset, renkutukset ja naurun remahdukset, joita kajahteli oluviloista ja kapakoista. Kylteistä päättäen olikin näitä yhtä paljon kuin kaikkia muita rakennuksia, ja jotta paikan luonne ilmenisi täydellisesti, katselivat useat kuihtuneet, koreilevat ja maalatut naisolennot rohkeasti vieraita avoimista ristikkoikkunoistaan tai näyttivät kainompina puuhailevan rikkonaisten kukkaruukkujen ääressä, joita oli resedoilla ja rosmariinilla täytettyinä aseteltu ikkunalaudoille suureksi vaaraksi ohikulkijoille.
"Semi-reducta Venus", huomautti lakikoululainen viitaten erääseen tuollaiseen tenhottareen, joka näytti pelkäävän huomiota ja puolittain piiloutui ikkunanpuoliskon taa, sirkuttaessaan viheliäiselle mustallerastaalle, joka vitsavankilassaan riippui mustuneella tiiliseinustalla. "Tunnen kasvoista tuon alusliivisillään keikkujan", jatkoi opas, "ja voisin hänen seisoma-asentonsa perusteella lyödä vetoa ruusunoblesta, että hänellä on siisti hiuslaite ja likainen yönuttu. Mutta tuossa tulee kaksi miespuolista asujanta savuten kuin liikkuvat tulivuoret! Nuo ovat riuskeita pukareita, joilla varmastikin Nicotia ja Trinidado korvaavat paistin ja vanukkaan, sillä tietäkää, mylord, että kuninkaan kieltojulistus intialaista ruohoa vastaan ei ole Alsatiassa sen pätevämpi kuin hänen vangitsemiskäskynsäkään."
Hänen puhuessaan lähestyivät nuo kaksi tupakoitsijaa. He olivat pörröisiä, siistimättömiä retkuja, joiden suunnattomat viikset oli kierretty korvien taa ja sekaantuivat tukan vanukkeisiin suortuviin; näistä näkyi suuri osa vanhan kallelleen painetun kastorihatun alta, toisten törröttäessä tämän repeämistä. Haalistuneet nukkaverkaiset nutut, isot roimahousut, leveät rasvaiset olukset ja tahriutuneet huivit sekä ennen kaikkea se mahtaileva tapa, jolla toinen kantoi lyömämiekkaa ja toinen suhdattoman pitkää pistomiekkaa ja väkipuukkoa, olivat oikean alsatialaisen rehentelijän tuntomerkkejä, jollainen ilmiö oli siihen aikaan ja seuraavien sadan vuoden kuluessa hyvin tuttu.