"Se henkilö", hän huomautti, "joka on nyt kehdannut asettua pyrkijäksi tämän kunnioitettavan yhteiskunnan etuoikeuksiin ja erivapautuksiin, on suoraan puhuen mieroa kiertävä skotlantilainen, ja meillä on jo kylliksi näitä heinäsirkkoja Lontoossa. Jos kelpoitamme sellaisia niittymatoja pyhäkköön, niin saamme tänne pian koko kansan."
"Meillä ei ole oikeutta kysyä", muistutti herttua Hildebrod, "onko hän skotlantilainen, ranskalainen tai englantilainen. Koska hän on kunniallisesti lyönyt pöytään tulotullin, niin on hän oikeutettu pääsemään suojelukseemme."
"Minä kiistän, armollinen herttua", vastasi pappi. "En teekään hänelle mitään kysymyksiä — hänen puheensa kavaltaa hänet. Hän on galilealainen, ja sisäänkirjoitusmaksu on menetetty hänen häpeämättömän tunkeutumisensa tähden tähän meidän valtakuntaamme. Pyydän teitä, jalo herttua, panemaan lain määräykset täytäntöön häntä vastaan!"
Lakikoululainen nousi ja aikoi keskeyttää ylioikeuden harkinnan, mutta herttua vakuutti hänelle vakavasti, että häntä kuultaisiin ystävänsä puolesta niin pian kuin neuvoskunta oli pohtinut asian.
Puhumaan nousi sitten asianajaja, huomauttaen rajoittavansa esityksensä asianomaiseen lain kohtaan. "On helppo nähdä", hän sanoi, "että tämä herrasmies ei ole tullut tänne missään siviilijutussa. Käsitykseni mukaan on kysymyksessä se syyte, josta jo olemme kuulleet, koskeva puiston piirissä annettua iskua. Pyhäkkö ei sellaisessa tapauksessa suojele rikkojaa. Veikeä vanha päällikkö lähettäisi alas luudan, joka lakaisisi Alsatian kadut Strandilta Portaille asti. Valtioviisauskin vaatii ajattelemaan, mitä vauriota voisi tasavallalle koitua muukalaisen kätkemisestä tällaisissa olosuhteissa."
Kapteeni oli kärsimättömästi kuunnellut näitä näkökohtia. Hän kavahti nyt jaloilleen kiivaasti kuin voimakkaalla oluella täytetystä pullosta poukkoava tulppa, ja sotaisesti kiertäen viiksiänsä loi hän halveksivan katseen lainoppineeseen ja kirkonmieheen, lausuessaan mielipiteensä seuraavasti:
"Jalo herttua Hildebrod! Kuullessani tuollaisia halpamaisia, törkeitä, tunnottomia ehdotuksia teidän armollisuutenne neuvonantajien suusta ja muistaessani Huffin, Munin ja Tityretun kaltaisia miehiä, jotka tällaisissa tilanteissä antoivat neuvoja teidän armollisuutenne esi-isille ja edeltäjille, alan ajatella toiminnan hengen olevan yhtä kuollutta Alsatiassa kuin vanhassa isoäidissäni; ja kuitenkin se, joka niin ajattelee, valehtelee sielussaan, koska minä löydän kyllä munkkilasta sellaisen joukon riuskeita poikia, että se pystyy puoltamaan vapauksiamme kaikkia Westminsterin lumpunkerääjiä vastaan. Ja jos meidät kerrakseen nujerrettaisiinkin, niin — kuolema ja kadotus! — eikö meillä ole aikaa lähettää herrasmiestä matkaansa vesitse joko nyrkkeilytarhaan taikka Banksidelle? Ja jos hän on urho oikeata lajia, eikö hän täydellisesti palkitse kaikkia vaivojamme? Eläkööt muut yhteiskunnat lain varassa, — minä sanon, että me tän kylän ravakat veikkoset elämme sen uhalla ja viihdymme parhaiten, kun olemme ilmetyssä kapinassa nimeä ja sinettiä, manuuta ja käskykirjaa, voutia ja konstaapelia, nipistäjää ja pyllyherraa vastaan."
Tätä puhetta seurasi hyväksymisen sorina, ja Lowestoffe lyöttäytyi mukaan ennen kuin suosiollinen jupina taukosi. Hän muistutti herttualle ja neuvostolle, kuinka suuresti heidän valtionsa turvallisuus riippui lakikoululaisten suopeudesta. Sulkemalla porttinsa saattoivat nämä milloin hyvänsä ehkäistä alsatialaisilta pääsyn lakikoulun alueelle. Sen mukaan kuin he menettelivät tässä asiassa, tahtoi hän sovittaa omakohtaisen vaikutuksensa, jonka he tiesivät joltiseksikin. "Ja mitä siihen tulee, että ystäväni muka on skotlantilainen ja muukalainen, kuten ovat täällä huomauttaneet kunnianarvoisa kirkkoherra ja oppinut lakimies, niin tulee teidän ottaa huomioon", muistutti Lowestoffe, "mistä syystä hänet on ahdistettu tänne — siitä vain, että hän antoi toiselle selkäsaunan, muttei englantilaiselle, vaan omalle maanmiehellensä. Ja minun yksinkertaisen järkeni mukaan", pitkitti hän, samalla nykäisten loordi Glenvarlochia vihjatakseen hänelle puhuvansa vain leikkiä, "jos kaikki Lontoon skotlantilaiset äityisivät kerrassaan rymynujakkaan ja nitistäisivät toisensa viimeiseen mieheen, olisi tämä henkiinjäänyt oikeutettu saamaan kiitoksemme parhaan palveluksen tekijänä köyhälle vanhalle Englannille".
Naurunremahdukset ja taputukset palkitsivat tätä nokkelaa puolustusta nuoren lakikoululaisen holhotin muukalaisuudelle, ja puhuja liitti todisteluunsa seuraavan ytimekkään ehdotuksen: "Tiedän hyvin", hän sanoi, "että tämän vanhan ja kunnioitettavan tasavallan isien tapana on kypsyttää ja perinjuurin pohtia kaikkia asioitansa kunnollisen nestemäärän ääressä. Kaukana olkoon minusta, että mielisin polkea niin kiitettävää tapaa tai väittää nykyisenlaisen asian saattavan tulla perusteellisesti ja perustuslain säätämässä järjestyksessä harkituksi vaivaisen renskagallonan avulla. Mutta kun tälle arvoisalle neuvoskunnalle on samantekevää, juodaanko ensin ja ratkaistaanko jälkeenpäin vai toimitaanko päinvastaisessa järjestyksessä, pyydän teidän armollisuuttanne viisaitten ja mahtavien senaattorienne mieltä kuultuanne antamaan julistuksenne, jossa kunnioitettavalle ystävälleni myönnetään paikan erioikeudet ja määrätään asunto järkevien säädöstenne nojalla, hänen etäytyäkseen sinne piammiten, ollen hiukan uuvuksissa tämän päivän toimista, minun sillaikaa tilatessani teille nassakan renskaa sekä vastaavan määrän häränkieliä ja säilykesillejä, jotta täällä kotvan kuluttua ratto pullistaa kattoa."
Tämä tarjoumus sai osakseen yleistä hyväksymisen hurrausta, johon kerrassaan hupeni toisinajattelevien ääni, jos Alsatian senaatissa oli ketään kyllin lujaa kansalaista, tuollaisen esityksen vastustajaksi. Kelpo sydän! jalo herrasmies! antelias urho! hoettiin suusta suuhun; anojan nimen merkitseminen isoon kirjaan täydennettiin hätäisesti, ja arvoisa doogi otti häneltä valan. Niinkuin muinaisten kambrobrittien kaksitoista taulua ja muiden entisajan kansain lait oli sekin runopukuinen ja kuului seuraavasti: