"Voi, ei — ei — ei", kiisti Margaret kiihkeästi ja osoittaen enemmän vakaata vilpittömyyttä kuin kohteliaisuutta; "on joitakuita asioita, joissa sinä et voi minua neuvoa, täti Judit. Tämä on tapaus — suo minulle anteeksi, rakas täti — tapaus, jolle sinä et voi mitään."
"Olen siitä hyvilläni, tyttö", sanoi täti Judit närkästyneesti, "sillä tämän sukupolven nuorison hupsutukset taitaisivat sekaannuttaa niin vanhat aivot kuin minun. Tässä tulet henki kurkussa juosten läpi koko Lontoon lörpöttämään jotakin hassutusta ladylle, joka tuskin näkee Jumalan aurinkoa muutoin kuin heijastuksena tiiliseinästä. Mutta sanon kyllä hänelle, että sinä olet täällä."
Hän läksi asialleen ja palasi pian kuivakiskoisesti huomauttaen: "Miss Marget, lady ottaa sinut mielellään puheilleen, ja se on enemmän, nuori neitiseni, kuin sinulla oli oikeus toivoa."
Mistress Margaret painoi päänsä alas vaiti, liiaksi kiusaantuneena omista hämmennyttävistä ajatuksistaan, yrittääkseen lepyttää täti Juditia ystävällisemmäksi tai vastatakseen hänen äreyteensä samalla mitalla, mikä olisi kyllä muutoin ollut yhtä mieluista hänen omalle mielenlaadulleen. Hän seurasi siis täti Juditia äänettömänä ja alakuloisena vankalle tammiovelle, joka eroitti lady Hermionen huoneuston George Heriotin tilavan talon muusta osasta.
Tämän pyhäkön eteen on tarpeellinen pysähtyä oikaisemaan juttuja, joita Richie Moniplies oli lavertanut isäntänsä korvaan, selittäessään sen naisen kummallista esiintymistä rukouksissa, jota äsken nimitettiin lady Hermioneksi. Osaksi oli näitä liioitteluja kertonut arvoisalle skotlantilaiselle Jenkin Vincent; tämä veitikka oli hyvin harjaantunut, siihen lajiin sukkeluutta, joka oli ollut jo vanhoista ajoista suosittu kaupungissa huiputuksen, jutkauksen, peijauksen, hassuttamisen, kurielun, ilveen ja sepustelun nimellä. Sellaiseen urheiluun soveltui erinomaisesti Richie Monipliesin juhlallinen totisuus, perinpohjainen pilapuheen tajunnan puute ja luontainen viehättyminen kaikkeen ihmeelliseen. Lisää koristelua oli tarina saanut Richieltä itseltään, jonka kieli etenkin hyvällä nesteellä öljyttynä oli hyvinkin kerkeä suurenteluun. Kertoessaan herralleen kaikkia Vincentin juttelemia eriskummallisia seikkoja ei hän voinut olla kartuttamatta niitä omilla arvauksillaan, joita hänen mielikuvituksensa oli liian hätäisesti muuttanut tosiasioiksi.
Kuitenkin oli se elämä, jota lady Hermione oli kaksi vuotta viettänyt George Heriotin talon asukkaana, niin omituista, että se melkein teki oikeutetuiksi monia hänen oloistaan liikkuvia kummallisia huhuja. Arvoisan kultasepän asuma rakennus oli aikoinaan kuulunut mahtavalle ja varakkaalle paroonisuvulle, joka Henrik VIII:n hallitessa päättyi hyvin rikkaaseen, hartaaseen ja mitä lämpimimpänä katolilaisen uskon puoltajana esiintyvään leski-vapaaherrattareen. Lady Foljamben helmaystävänä oli Pyhän Roquen naisluostarin johtajatar, hänkin tunnontarkka, ankara ja kiihkeä paavilainen. Kun kiivasluontoisen hallitsijan käsky mielivaltaisesti lopetti Pyhän Roquen laitoksen, otti lady Foljambe tilavaan taloonsa ystävättärensä sekä kaksi luostarisisarta, jotka olivat johtajattarensa tavoin päättäneet pysyä uskollisina lupauksilleen, käyttämättä sitä maailmallista vapautta, jonka oli hallitsijan tahto toimittanut heidän valittavakseen. Kaikessa salaisuudessa — sillä Henrik ei kenties olisi pitänyt hänen sekaantumisestaan — toimitti lady Foljambe eristetyksi heidän asunnokseen neljä huonetta, joiden yhteyteen varustettiin pieni kammio rukoushuoneeksi eli kappeliksi. Koko huoneusto suljettiin vankalla tammisella ovella vierailta, ja kaikkien nunnaluostarien tavoin sovitettiin ulkoseinään pyörivä lieriö jokapäiväisten tarpeiden välitystä varten. Tässä turvapaikassa viettivät Pyhän Roquen johtajatar ja hänen seuralaisensa monta vuotta, ollen tekemisissä ainoastaan lady Foljamben kanssa, joka heidän rukoustensa voimasta ja heille suomansa kannatuksen ansiosta ei pitänyt itseänsä suurestikaan pyhimystä huonompana maan päällä. Onnekseen kuoli luostarinjohtajatar uhraavaisen suojelijattarensa edellä, joka eli pitkälle Elisabet-kuningattaren aikoihin ennen kuin hänet kohtalo kutsui.
Lady Foljamben seuraajana oli tässä rakennuksessa muuan yrmeä kiihkoileva ritari, etäistä sivuhaaraa edustava sukulainen, joka piti yhtä suurena ansiona Baalin papitarten karkoittamista kuin hänen edeltäjänsä taivaan morsianten kannattamista. Vanhasta suojapaikastaan häädetyistä kovaonnisista nunnista matkusti toinen meren taa; iällisyys esti toista ajattelemastakaan maastamuuttoa, ja hän kuoli erään uskollisen alhaissäätyisen katolilaisen lesken vaalimana. Nunnista suoriuduttuaan riisti Sir Paul Crambagge kappelista koristeet ja aikoi tyyten hävittää huoneiden sisustuksen, kunnes hänet pidätti ajatus, että se toimenpide tuottaisi tarpeettomia kuluja, koska hän käytti asuntonaan ainoastaan kolmea huonetta isosta rakennuksesta eikä siis ollenkaan tarvinnut lisää tilaa. Hänen pojastaan sukeusi huikentelija, ja talon osti häneltä ystävämme George Heriot. Sir Paulin tavoin huomasi hänkin rakennuksen enemmän kuin riittäväksi tarpeisiinsa ja jätti entiselleen Foljambe-huoneuston eli Pyhän Roquen huoneet, kuten niitä nimitettiin.
Puolisenkolmatta vuotta ennen kertomuksemme alkua, ollessaan matkalla mantereella, lähetti Heriot sisarelleen ja rahastonhoitajalleen erityisiä ohjeita Foljambe-huoneuston laittamisesta kuntoon. Ne oli varustettava sievästi, vaikka yksinkertaisesti, erästä vallasnaista varten, joka aikoi asua siellä jonkun aikaa ja enemmässä tai vähemmässä määrin pitää yhteyttä hänen perheensä kanssa, miten näki hyväksi. Hän käski myös toimittaa tarpeelliset korjaukset salaisesti ja muutenkin puhua mahdollisimman vähän kirjeensä sisällöstä.
Hänen paluunsa lähetessä kiusasi täti Juditia ja huonekuntaa suunnattoman kärsimättömyyden jännitys. Mestari George tuli ja toi mukanansa tosiaan naisen niin erinomaisen kauniin, että häntä olisi voinut pitää mitä viehkeimpänä olentona, jollei hän olisi kauttaaltaan ollut tavattoman valju. Tulokkaalla oli mukanaan saattolainen eli vaatimaton seuralainen, jonka toimena näytti olevan palvella häntä. Tämä harvasanainen vaimoihminen oli murteestaan päättäen muukalainen ja iältään viidenkymmenen vaiheilla; hänen herrattarensa nimitti häntä Morina Paulaksi, mestari Heriot ja muut mademoiselle Paulineksi. Hän nukkui yönsä samassa huoneessa emäntänsä kanssa, söi hänen kamarissaan ja oli päivän mittaan tuskin hetkeäkään erillään hänestä.
Nämä naiset ottivat haltuunsa hartaan luostarinjohtajattaren nunnakodin, ja kirjaimellisesti noudattamatta samaa ankaraa eristäytymistä näyttivät he kuitenkin likipitäin palauttavan huoneet siihen käytäntöön, johon ne oli alkujaan aiottu. Uudet tulijat asuivat ja aterioitsivat erillään muusta perheestä. Palveluskunnan kanssa ei lady Hermione, kuten häntä nimitettiin, ollut missään tekemisissä, ja mademoiselle Paulinekin toimitteli heidän keskuudessaan vain välttämättömiä tehtäviä ja niin lyhyeen kuin suinkin. Tiheään saadut ja anteliaat lahjat lepyttivät palkollisia tähän käyttäytymiseen, ja heillä oli tapana huomautella toisilleen, että palveluksen toimittaminen mademoiselle Paulinelle oli kuin aarnihaudan löytämistä.