"Olisin saattanut ajatellakin", hän sanoi, "minun olisi pitänyt oivaltaa, että elämänlaatunnekin selvästi osoittaa teidän kokeneen surua, madam; ja kuitenkin, Herra nähköön, oikeuttaa teidät ehdottomasti käyttäytymisessänne ainiaan ilmenevä kärsivällisyys suosittamaan omaa esimerkkiänne muille."
Lady oli tuokion vaiti ja vastasi sitte:
"Margaret, minä aion osoittaa sinulle suurta luottamusta. Sinä et enää ole lapsi, vaan ajatteleva ja tunteva nainen. Olet kertonut minulle salaisuudestasi niin paljon kuin uskalsit — minä tahdon ilmaista sinulle omastani sen verran kuin saatan rohjeta. Kysynet, miksi minä juuri oman mielesi kiihtyneenä ollessa tungen huomioosi surujeni syntyä, ja siihen vastaan, että minä en kykene vastustamaan mielijohdetta, joka nyt saa minut siihen. Olen nyt ensi kertaa näiden kolmen vuoden kuluessa tullut nähneeksi inhimillisen intomielen luonnollisia vaikutuksia, ja kenties ovat siitä syystä omat suruni heränneet, hetkellisesti paisuen liian suuriksi, mahtuakseen sulkeutumaan omaan poveeni — tai ehkäpä toivon, että sinä otat varoitukseksi tarinani, ollessasi nähtävästi itse täysin purjein ajautumassa juuri siihen kalliokariin, johon minä tein ainiaaksi haaksirikon. No niin, jos haluat kuunnella, niin tahdonpa kertoa sinulle, kuka Foljambe-huoneuston synkkä asukas todella on ja miksi hän oleksii täällä. Se on meille ainakin ajankuluna, kunnes Monna Paula tuo meille Robertsin vastauksen."
Minä muuna elämänsä hetkenä tahansa olisi Margaret Ramsay jännittänyt kaiken huomionsa itsessään niin imartelevaan ilmoitukseen, joka sitäpaitsi koski kiihkeätä yleistä uteliaisuutta herättänyttä aihetta. Ja vaikka hän tänä kiihtymyksen hetkenä ei lakannutkaan tuskaisin korvin ja pamppailevin sydämin tavoittamasta kuullakseen Monna Paulan askelten lähenemistä, tyyntyi hän kuitenkin sekä kiitollisuuden ja viisaan menettelyn että osittain uteliaisuudenkin vaatimuksista ainakin näennäisesti mitä huomaavaisimmaksi lady Hermionea kohtaan ja kiitti häntä nöyrästi siitä suuresta luottamuksesta, jota tämä suvaitsi hänelle osoittaa. Pysyen ainiaan yhtä rauhallisena kuin hän oli kaikissa puheissaan ja toimissaan kertoi lady Hermione tarinansa nuorelle ystävättärelleen seuraavasti:
"Isäni", hän alotti, "oli kauppias, mutta kotoisin kaupungista, jonka liikemiehet ovat ruhtinaita. Kuulun genualaiseen aatelissukuun, jonka nimi oli arvoltaan ja iältään yhtä korkealla kuin ainoakaan sikäläisen mainehikkaan ylimystön Kultaiseen luetteloon kirjoitettu.
"Äitini oli jalosukuinen skotlannitar. Hän polveutui — älä hätkähdä — ja läheisesti polveutuikin Glenvarlochin suvusta — eipä ihme, että minä niin helposti johduin huolehtimaan tuon nuoren loordin vastuksista. Onhan hän likeinen sukulaiseni, ja ollen enemmän kuin kylliksi ylpeä suvustaan opetti äitini minut jo varhain kiintymään siihen nimeen. Äitini isä, tuon Glenvarloch-suvun nuorempia poikia, oli seurannut erään onnettoman pakolaisen vaiheita, Bothwellin Francis-jaarlin, joka näyteltyään kurjuuttansa monessa vieraassa hovissa asettui vihdoin Espanjaan viheliäiselle eläkkeelle, jonka hän ansaitsi kääntymällä katolilaiseen uskoon. Ralph Olifaunt, äitini isä, erosi hänestä inhoten ja valitsi asuinpaikakseen Barcelonan, missä hänen niin sanottua kerettiläisyyttään suvaittiin kuvernöörin ystävyyden tähden. Kauppa-asioissaan oleskeli isäni enemmän Barcelonassa kuin synnyinmaassaan, vain toisinaan käyden Genuassa.
"Barcelonassa hän tutustui äitiini, rakastui ja nai hänet; he olivat eri uskoa, mutta yhtyivät tunteissaan. Minä olin heidän ainoa lapsensa. Julkisuudessa alistuin roomalaisen kirkon oppeihin ja menoihin, mutta äitini kammosi niitä ja kasvatti minut yksityisesti protestanttiseen uskoon. Isäni oli joko välinpitämätön asiasta tai vastahakoinen aiheuttamaan mielentuskaa rakastamallensa naiselle, joten hän joko jätti huomaamatta tai hiljaisesti salli salaisen yhtymiseni hänen hartaudenharjoituksiinsa.
"Kovaksi onneksi kohtasi isääni hänen parhaassa miehuudessaan vitkallinen hivutustauti, jonka hän tunsi parantumattomaksi. Hän oivalsi, mitä vaaraa saattaisi hänen poismenonsa jälkeen koitua leskelle ja orvolle niin suvaitsemattomassa katolilaisuuden pesäpaikassa kuin Espanja on. Viimeisinä kahtena elämänsä vuonna hän senvuoksi vartavasten muutti rahaksi ja lähetti Englantiin suuren osan omaisuudestaan. Se tuli käytetyksi hyvin edullisesti hänen välittäjänsä uskollisuuden ja rehellisyyden ansiosta — saman kelpo miehen, jonka katon alla nyt asun. Jos isäni olisi elänyt päämääränsä täydentymiseen asti, saanut koko omaisuutensa siirretyksi pois kauppatoimista, niin hän olisi itse saattanut meitä Englantiin ja ennen kuolemaansa nähnyt meidät asettuneina rauhallisiin ja kunniallisiin oloihin. Mutta taivas oli säätänyt toisin. Hän kuoli jättäen useita summia espanjalaisten velallistensa haltuun, ja erittäinkin oli hän toimittanut suuria tavaralähetyksiä eräälle varakkaalle madridilaiselle kauppamiesten seuralle, joka ei hänen kuoltuaan osoittautunut ollenkaan halukkaaksi tekemään tiliä niistä. Voi, jospa olisimme antaneet noiden ahneitten ja pahojen miesten pitää saaliinsa, sillä siksi he näyttivät katsovan asiatuttavansa ja ystävänsä omaisuutta! Meillä oli jo kylliksi varattuna Englantiin, elääksemme mukavasti ja loistavastikin; mutta ystävät moittivat äännekkäästi sellaista hupsuutta, että sallisimme noiden tunnottomien riistää riidatonta perintöämme. Itse summa oli hyvin tuntuva, ja velkomisen tultua alotetuksi ajatteli äitini, että isäni muisto vaati sen jatkamista, olletikin kun kauppiasseuran esittämät puolustukset jossain määrin halvensivat hänen liiketointensa kunniallisuutta.
"Me läksimme siitä syystä Madridiin. Minä olin silloin, Margaret, jokseenkin sinun ikäisesi, nuori ja ajattelematon, niinkuin sinä olet tähän asti ollut. Niin, Madridiin me matkustimme anomaan hovin ja kuninkaan suojelusta, jota ilman olimme kuulleet turhaksi odottaa oikeutta noin varakasta ja voimallista järjestöä vastaan.
"Oleskelumme Espanjan pääkaupungissa pitkistyi viikoista kuukausiksi. Sitte kun luonnollinen suruni ystävällisen, vaikkei hellän isän kuolemasta oli heikentynyt, en minä puolestani välittänyt, vaikka se juttu olisi ainiaaksi pidätellyt meitä Madridissa. Äitini soi itselleen ja minulle hiukan enemmän vapautta kuin olimme tottuneet käyttämään. Hän tapasi sukulaisia skotlantilaisten ja irlantilaisten upseerien joukossa, joista monella oli korkea asema Espanjan armeijassa; heidän vaimoistaan ja tyttäristään tuli ystäviämme ja kumppaneitamme, ja minulla oli alituiseen tilaisuutta harjoitella äitini alkuperäistä kieltä, jota olin oppinut lapsesta asti. Vähitellen, kun äitini oli alakuloinen ja terveydeltään heikko, johtui hän hentomielisestä hellyydestään minua kohtaan sallimaan minun toisinaan liikkua seurassa, jossa hän ei itse käynyt, sellaisten vallasnaisten valvottavana, joihin hän luuli voivansa luottaa. Etenkin käytti hän hoivaajanani erään kenraalin puolisoa, jonka heikkous tai petollisuus oli vastoinkäymisteni perimäisenä syynä. Minä olin yhtä hilpeä, Margaret, ja ajattelematon — toistan sen vielä — kuin sinä olit ihan äskettäin, ja kuten sinullekin tapahtui, kiintyi huomioni äkkiä yhteen henkilöön ja erityiseen tunteitten ryhmään.