"Niiden tunteitten herättäjä oli nuori, jalosukuinen, kaunis ja lahjakas brittiläinen soturi. Sikäli on kokemuksemme jokseenkin sama, mutta taivas varjelkoon vertausta jatkumasta täydelliseksi! Tämä mies, niin ylväs, niin sorea, niin etevä ja urhea — tämä konna, sillä se oli hänelle soveliain nimitys, Margaret — puhui minulle rakkaudesta, ja minä kuuntelin. Saatoinko epäillä hänen vilpittömyyttään? Jos hän oli rikas, jalosukuinen ja vanhaa syntyperää, niin olin minäkin aatelinen ja varakas perijätär. Tosin ei hän tiennyt isäni omaisuuden suuruutta, enkä minä ilmoittanut hänelle — en edes muista, tokko itsekään sitä silloin tiesin — sitä tärkeätä seikkaa, että tuosta varallisuudesta oli suurempi osa mielivallan ylettämättömissä, turvassa puolueellisten tuomarien mielivaltaiselta ratkaisulta. Rakastajani saattoi ajatella, kuten äitini halusi maailman yleensä luulevan, että melkein koko omaisuutemme oli joutunut kysymykseen siinä epätietoisessa jutussa, jota olimme tulleet Madridiin ajamaan. Tätä käsitystä oli äitini kannattanut siitä järkevästä syystä, että tieto perintömme suuremman osan tallettamisesta Englantiin ei suinkaan olisi auttanut lisäerien saantia espanjalaisten tuomioistuimien välityksellä. Kuitenkin uskon, että hän, josta puhun, oli ensimältä rehellinen aikeissaan, vaikka hän ei liene tiennyt varallisuussuhteitani sen tarkemmin kuin yleisökään. Hänellä oli itsellään kylliksi vaikutusvaltaa, saadakseen oikeudellisen ratkaisun kääntymään meidän hyväksemme, ja omaisuuteni olisi silloin noussut varsin suureksi ottamalla lukuun vain sen, mitä oli Espanjassa. Lyhyeen sanoen, olivatpa hänen vaikuttimensa tai kiusauksensa mitkä tahansa hänen sitoutuakseen niin pitkälle, hän pyysi äidiltäni kättäni, saatuaan oman suostumukseni ja hyväksymiseni. Lisääntyvän sairauden aikana oli äitini arvostelukyky heikontunut, mutta hänen kiihkeytensä oli ärtynyt närkkäämmäksi.

"Sinä olet kuullut vanhojen skotlantilaisten sukuriitojen katkeruudesta, joista saattaa lausua raamatun sanoilla, että isät syövät happamia rypäleitä ja lasten hampaat tylstyvät. Onnettomuudeksi — minun pitäisi sanoa onneksi, kun otan lukuun, millaiseksi se mies on sittemmin osoittautunut — oli joku sellainen vihamielisyys eroittanut hänen sukukuntansa äitini perheestä, ja äitini oli perinyt ne tunteet. Hänen pyytäessään kättäni ei äitini enää kyennyt hillitsemään kiivauttansa — hän kaivoi esille jokaisen vääryyden, mitä kilpailevat suvut olivat tuottaneet toisilleen kahden vuosisadan verisissä vihoissa — syyti häntä vastaan halventavia nimityksiä ja hylkäsi hänen naimatarjouksensa niinkuin olisi sen esittänyt mitä kehnoin hylkiö.

"Rakastajani poistui kuohuksissaan, ja minä jäin itkemään ja napisemaan kohtaloani vastaan ja — sen vian tunnustan — hellää vanhempaanikin vastaan. Minut oli kasvatettu toisenlaisin tuntein, ja äitini suvun skotlantilaiset perimäkiistat, jotka olivat hänelle muistopatsaita ja aikakirjoja, tuntuivat minusta yhtä vähäpätöisiltä ja merkityksettömiltä kuin Don Quixoten haaveelliset hommat. Moitin katkerasti äitiäni onnellisuuteni uhraamisesta tyhjälle sukuarvokkuuden unelmalle.

"Tällä mielellä ollessani pyrki rakastajani uudistamaan seurusteluamme. Me kohtasimme toisemme useasti sen vallasnaisen talossa, jonka olen maininnut; kevytmielisyydestä tai vehkeilyyn viehättymisestä suosi hän salaista yhteyttämme. Vihdoin menimme kaikessa hiljaisuudessa naimisiin — niin pitkälle joudutti minut sokaistunut kiihkomieleni. Rakastajani oli hankkinut vihkijäksi englantilaisen kirkon pappismiehen. Liittomme yhtenä todistajana oli Monna Paula, joka oli ollut saattolaisenani lapsuudesta asti. Minun on tehtävä sille uskolliselle olennolle oikeutta — hän rukoili minua lykkäämään aikomukseni, kunnes äitini kuolema sallisi meidän viettää häitämme julkisesti; mutta rakastajani pyynnöt ja oma itsepäinen kiihkeyteni voittivat hänen estelynsä. Mainitsemani vallasnainen oli toisena todistajana, mutta tiesikö hän täydellisesti sulhaseni juonet, siitä en ole koskaan kyennyt saamaan selvää. Mutta hänen nimensä ja kotinsa suoja soi meille tilaisuutta tavata toisemme tuon tuostakin, ja puolisoni rakkaus näytti yhtä vilpittömältä ja rajattomalta kuin omanikin.

"Hänen teki kovin mielensä, hän sanoi, tyydyttää ylpeyttänsä esittelemällä minut parille aateliselle englantilaiselle ystävälleen. Tämä ei käynyt päinsä lady D:n luona, mutta hänen käskystään, jota minulla nyt oli oikeus ajatella lakinani, sain kahdesti käydyksi hänen luonansa hänen omassa hotellissaan ainoastaan Monna Paulan saattamana. Siellä oli aivan pieni seurue, kaksi naista ja kaksi herrasmiestä. Ajanviettonamme oli soitantoa, hauskaa haastelua ja tanssia. Olin kuullut Englannin kansan suoruudesta, mutta minä en voinut olla ajattelematta sen lähentelevän vallattomuutta näissä illanvietoissa ja niitä seuranneissa pöytäpidoissa; silti pidin arveluitani kokemattomuuden vikana enkä tahtonut epäillä puolisoni hyväksymän elämänlaadun säädyllisyyttä.

"Minut kutsuttiin pian toisenlaisiin kohtauksiin: äiti-parkani sairaus lähestyi loppuansa. Onnellinen olen siitä, että se tapahtui ennen kuin hän pääsi tietämään asiaa, joka olisi vihlonut hänen sielunsa sisintä.

"Olet kenties kuullut, miten Espanjassa katolilaiset papit ja etenkin munkit piirittävät kuolinvuoteita, saadakseen lahjoituksia kirkon hyväksi. Olen sanonut, että äitini luonne oli ärtynyt sairastelusta ja hänen arvostelukykynsä sikäli heikentynyt. Hän kokosi rohkeutta ja voimaa siitä pahastuksesta, jota papit hänen makuusijansa ympärillä herättivät tungettelullaan, ja hänen kuolevaa kieltänsä näytti elvyttävän sen jäykän uskonpuhdistuslahkon lujuus, johon hän salaisesti kuului. Hän tunnusti kauvan salaamansa uskonnon, kieltäysi kaikesta toivosta ja avusta, joka ei tullut sen opinkäsityksen mukaan ja välityksellä, hylkäsi halveksien roomalaisen kirkon menot, moitti hämmästyneitä pappeja kiihkeästi ahneudesta ja tekopyhyydestä ja käski heidän poistua talostaan. He läksivät katkerina ja raivostuneina, mutta vain palatakseen inkvisiittorien vallan tukemina, mukanaan sen valtuudet ja käskyläät. He tapasivat ainoastaan kylmän ruumiin jäljellä henkilöstä, jolle olivat toivoneet saavansa kostetuksi. Koska minun piankin havaittiin olleen osallisena äitini kerettiläisyyteen, raastettiin minut vainajan luota ja suljettiin yksinäiseen luostariin. Siellä minua kohdeltiin ankaruudella, jonka johtajatar vakuutti olevan huikentelevan elämäni ansiota yhtä suuresti kuin hengellistenkin hairaannusteni. Minä tein avioliittoni julkiseksi, puhdistautuakseni asemasta, johon huomasin joutuneeni, ja rukoilin luostarinjohtajattaren apua, toimittaakseni tiedon hädästäni puolisolleni. Hän hymyili kylmäkiskoisesti puheilleni ja ilmoitti kirkon määränneen minulle paremman yljän, kehoittaen minua varaamaan itselleni jumalallisen armon tulevaisessa maailmassa ja ansaitsemaan leppeämpää kohtelua tässä, ottamalla ennen pitkää nunnan hunnun. Saadakseen minut vakuutetuksi siitä, että minulla ei ollut mitään muuta neuvoa, näytti hän minulle kuninkaallista päätöstä, jonka mukaan kaikki omaisuuteni oli kiinnitetty Pyhän Magdalenan luostarille ja joutuisi heidän täydellisesti vallittavakseen minun kuollessani tai tehdessäni luostarilupauksen. Kun minä sekä uskonnollisista periaatteista että hellästä kiintymyksestä puolisooni olin ehdottomasti horjumaton hunnun hylkäämisessä, luulen johtajattaren halunneen — taivas antakoon minulle anteeksi, jos teen hänelle vääryyttä — varmistua minulta saatavasta saaliista jouduttamalla edellistä tapausta.

"Tuo pieni ja köyhä luostari sijaitsi Guadarraman vuoristossa. Toiset sisaret olivat lähiseudun hidalgojen tyttäriä, yhtä köyhiä kuin ylpeitä ja tietämättömiä; toiset taasen olivat paheellisen käytöksensä tähden sinne suljettuja naisia. Johtajatar itse oli suurta sukua, jonka ansiosta hän oli saanut asemansa; mutta hänen kerrottiin häväisseen omaisiansa elämäntavoillansa nuoruudessaan, ja nyt vanhemmalla iällä oli intohimoisen nautinnon halua seurannut ahneus ja vallantavoittelu sekä ankaruuden ja julmuuden henki. Paljon kärsin sen naisen hallittavana — ja vieläkin vaivaavat uniani hänen tummat lasimaiset silmänsä, kookas kaapuun verhoutunut vartalonsa ja yrmeät kasvonpiirteensä.

"Kohtalonani ei ollut joutua äidiksi. Olin pahasti sairaana, ja toipumiseni pysyi kauvan epätietoisena. Mitä rajuimpia parannuskeinoja käytettiin, jos niillä parantaa aiottiinkaan. Terveyteni palasi viimein vastoin omaa odotustani ja koko ympäristöni luuloa. Mutta kun sitten ensi kertaa näin omien kasvojeni kuvaisen, luulin haamun katsovan vastaani. Minua imartelivat ennen kaikki, mutta etenkin puolisoni, hipiäni kukkeudesta — nyt se oli tyyten hävinnyt, ja mikä merkillisempää, en ole koskaan saanut sitä takaisin. Olen havainnut, että ne harvat, joiden näkyviin nykyään joudun, katselevat minua kuin veretöntä aavetta. Sellainen on ollut pysyväinen tulos kokemastani kohtelusta. Jumala suokoon anteeksi niille, jotka siten menettelivät! — kiitän taivasta siitä, että voin sen sanoa yhtä vilpittömin toivotuksin kuin rukoillessani laupeutta omille synneilleni. He leppyivät nyt hiukan minua kohtaan — kenties hellytti heitä sääliin outo ulkomuotoni, joka todisti kärsimyksistäni; mahdollista myös on, että he pelkäsivät asian saattavan herättää huomiota lähestyvän piispantarkastuksen aikana. Eräänä päivänä, kävellessäni luostarin puutarhassa, jonne olin hiljakkoin saanut pääsyn, muuan kurja vanha maurilainen orja, jota pidettiin pikku tilkun viljelystöissä, jupisi hänet sivuuttaessani, mutta yhä pitäen ryppyiset kasvonsa ja raihnaan vartensa yhtä kumarassa maata kohti: 'Sydämenkeveyttä on takaportin luona.'

"Tunsin hiukan vertauskuvallista kukkakieltä, jonka Espanjan maurilaiset aikoinaan kehittivät suureen täydellisyyteen; mutta jollen olisi tiennytkään tuota keto-orvokin runollista nimeä, olisi vanki pian oivaltanut vähäisimmänkin vapautta lupaavan vihjauksen. Niin kiireisesti kuin soveltui mitä suurimpaan varovaisuuteen — sillä minua saattoi pitää silmällä ikkunasta johtajatar tai joku sisar — riensin takaportille. Se oli teljetty kuten tavallista, mutta yskäistessäni sain toiselta puolen vastauksen — ja, oi taivas! mieheni ääni sieltä lausui: 'Älä menetä täällä nyt minuuttiakaan, mutta tule tälle paikalle iltakellon kaiuttua.'