"Jos tulitte etsimään täältä rauhaa tai hiljaisuutta, nuori mies", vastasi toinen, "niin teidät on neuvottu huonoon tyyssijaan. Voisitte tavoittaa armoa Tähtikamarista tai pyhyyttä hornasta paremmalla menestyksellä kuin rauhallisuutta Alsatiasta. Mutta isäni ei saa kiusata teitä pitempään."
Hän astui huoneeseen ja jatkoi pontevasti, kiinnittäen katseensa lippaaseen: "Jos pidätte esillä tuollaista maneettia, niin se vetää montakin teräspuukkoa kurkkuanne kohti." Nigelin pikaisesti sulkiessa lippaan puhutteli hän isäänsä ja varsin vähäistä kunnioitusta osoittaen soimasi tätä seurustelusta sellaisen raukkamaisen, pöyhistelevän ja salakavalan konnan kuin John Colepepperin kanssa.
"Niin, niin, lapsonen", myönteli vanhus, ja hänen viekas irvistyksensä ilmaisi täydellistä luottamusta omaan etevämpään oveluuteensa, "kyllä tiedän — tiedän — uh — mutta minä puijaan hänet — tunnen minä ne kaikki ja pystyn hoitelemaan heidät — niin, niin — minulla on omat metkuni — uh — uh".
"Sinäkö hoitelisit, isä!" vähäksyi yksivakainen neito; "kurkkusi sinä hoitelet katkaistuksi, ja siihen ei mene pitkääkään aikaa. Sinä et pysty salaamaan heiltä voittojasi ja kultiasi kuten ennen."
"Voittojani, vaimo? kultiani?" sanoi saituri ähmissään; "voi hyväinen, vähän on niitä ja pinnistäen saatuja — vähän ja pinnistettyjä".
"Tämä veruke ei enää auta teitä, isä", väitti tytär, "eikä olisi kelvannut näinkään pitkälle, jollei Colepepper olisi keksinyt keveämpää keinoa talosi rosvoamiseksi, nimittäin minun vaivaisen välityksellä. Mutta miksi puhunkaan hänelle tästä kaikesta", hän virkkoi pysähdyttäen puhuttelunsa ja kohauttaen hartioitaan, eikä hänen säälivä sävynsä ollut kaukana halveksimisesta, "hän ei kuule minua — ei ajattele minua. Eikö ole kummallista, että kullan kokoamisen rakkaus elää pitemmälle kuin halu varjella sekä omaisuutta että henkeä?"
"Isänne", huomautti loordi Glenvarloch, joka ei voinut olla pitämättä arvossa sitä voimakasta järkevyyttä ja tunteellisuutta, jota tämä nais-poloinen osoitti kaikessa ynseydessäänkin ja ankaruudessaan, "isänne sielunlahjat näyttävät olevan kyllin valveilla, kun hän toimii tavallisissa tehtävissään. Minua kummastuttaa, että hän ei tajua todisteittenne pätevyyttä."
"Luonto on tehnyt hänestä vaaralle tylsän miehen, ja se tylsyys on minun paras perintöni häneltä", vastasi Martha. "Ikä on jättänyt hänelle kylliksi oveluutta hänen kulkeakseen vanhoja latujansa, vaan ei etsiäkseen uusia uria. Vanha sokea hevonen polkee yhä pitkät ajat kierroksiansa myllyssä, vaikka se kompastuisi avoimella niityllä."
"Tytär! — hei, vaimo — no, emäntäiseni!" virkkoi vanhus havahtuen jostakin unelmasta, jossa hän oli itsekseen hymähdellyt ja hihitellyt luultavasti ajatellen jotakin onnistuvaa konnankoukkua; "mene kamariin, vaimo — mene kamariin — vedä teljet eteen ja vitjat — pidä visusti silmällä ovea — älä laske sisälle tai ulos ketään muuta kuin arvoisaa master Grahamea. Minun pitää ottaa viittani ja lähteä herttua Hildebrodin luo — niin, niin, on ollut aika, jolloin oma valtuuteni riitti; mutta mitä alempana olemme, sitä enemmän pyyhkii tuuli."
Ja tavalliseen tapaansa jupisten ja köhien poistui vanhus huoneesta. Hänen tyttärensä seisoi tovin katsellen hänen jälkeensä tyytymättömänä ja surullisena kuten yleensä.