Hän oli tuskin kymmentä minuuttia astellut kamarissaan, yrittäen ajatuksissaan järjestää menettelyään, miten lähtisi Alsatiasta, kun häntä häiritsi kaupunginosan hallitsija, suuri herttua Hildebrod itse. Tämän lähestyessä siirtyivät saiturin asunnon salvat ja ketjut kuin itsestään pois tieltä ja oven molemmat puoliskot avattiin, hänen päästäkseen vierittäytymään taloon kuin suunnaton konjakkitynnyri, jota hän melkoisesti muistutti sekä kooltaan ja muodoltaan että väriltään ja sisällöltään.
"Hyvää huomenta teidän ylhäisyydellenne", lausui rasvainen aami, siristäen yksinäistä silmäänsä ja vilkuttaen sitä Nigelille omituisella tutunomaisen häpeämättömyyden ilmeellä. Hänen kintereillään tullut julma kahlekoira päästi kurkustaan kumean murinan ikäänkuin samaan tapaan tervehtiäkseen nälkiintynyttä kissaa, Trapboisin talon ainoata elollista olentoa, jota emme ole vielä maininneet; se oli poukonnut makuusijan katoksen harjalle, missä se lujasti pidellen kiinni kynsillään pörhistäysi nelijalkaiselle vieraalle, ottaen sen tervehdyksen vastaan yhtä suopeasti kuin Nigel koiran isännän puhuttelun.
"Hiljaa, Belzie! Perhana, ole hiljaa!" käski herttua Hildebrod.
"Elukat ja hupsut ne pistävät nokkansa joka paikkaan, mylord."
"Luullakseni, sir", vastasi Nigel niin korskeasti kuin soveltui siihen kylmäkiskoiseen huomaamattomuuteen, jota hän halusi noudattaa, "luullakseni sanoin teille, että nimeni on nykyään Nigel Grahame".
Whitefriarsin ruhtinas purskahti tämän kuullessaan äänekkääseen, julkeaan naurun remahdukseen, toistaen kunnes hänen äänensä sortui melkein käsittämättömäksi: "Niggle Green — Niggle Green — Niggle Green! Hei, mylord, se koira älähtää, johon kalikka sattuu. Olettepa nyt ilmaissut minulle salaisuuden, vaikka minä arvasin sen kyllä ennakolta. Katsokaas, master Nigel, koska teitä on siksi nimitettävä, minä puhuttelin teitä mylordiksi vain siitä syystä, että me viime yönä sektin vallitessa korotimme teidät Alsatian ylimykseksi. Kutti kutti! Ha, ha, ha!"
Nigel oivalsi tosiaan tarpeettomasti kavaltaneensa itsensä ja vastasi pikaisesti, että hän oli suuresti kiitollinen osoitetusta kunniasta, vaan ei aikonut viipyä pyhäkössä pitkääkään aikaa arvoasemaansa nauttimassa.
"No, saattaa kyllä tapahtua tahtonne mukaan, jos otatte onkeenne viisaita neuvoja", vastasi herttuallinen merisika, ja vaikka Nigel jäi seisomaan, toivoen jouduttavansa vieraan lähtöä, heittäytyi tämä vanhaan kirjailuselkäiseen nojatuoliin, joka natisi hänen painostaan, ja alkoi huutaa vanhaa Trapboisia.
Kun apuvaimo ilmestyi isäntänsä asemesta, sadatti herttua häntä huolimattomaksi ämmäleukuksi, joka antoi talossa asuvan herrasmiehen ja hänen urhean vieraansa jäädä aamunaukuitta.
"Minä en milloinkaan käytä sellaisia, sir", muistutti Glenvarloch.
"Sitten on aika alkaa — on vainkin", vastasi herttua. "Kuules, vanha sielunvihollisen raakki, mene palatsiimme ja tuo loordi Greenin aamujuoma. Annas olla — mitä tilataan, mylord? Vaahtoava haarikkapari olutta, jossa tanssii paahdettu metsäomena kuin lastu koskenniskassa? Taikka — hm — niin, nuoret miehet ovat nirsuja — sarkka kiehautettua sektiä, johon on sekoitettu poltettua sokeria ja mausteita, hyväksi lääkkeeksi sumua vastaan? Tai entä jos siemaisimme jumprullisen oikeata viinaa? Hei, otammekin niitä kaikkia, niin voitte valita. Kuule, vanha Jezebel, anna Timin lähettää tänne olutta, sektiä ja kannikka kahteen kertaan tislattua sekä hiukan haukkapalaa, ja merkitköön sen uuden asukkaamme tiliin."