Omat mietteet eivät luvanneet Nigelille suurtakaan hupia, saati itsetyydytystä. Hän oli pohtinut vaarallista tilaansa kaikilta mahdollisilta näkökohdilta ja aavisti tarkastuksen uudistuksesta yhtä vähän hyötyä kuin viihdytystä. Aatosjuoksun kääntämiseksi toiselle tolalle olivat luonnollisesti kirjat helpoimpana apukeinona, ja vaikka Nigel, kuten useimmat meistä, oli aikoinaan käyskennellyt laajojen kirjastojen läpi ja viettänyt pitkiä tovejakin niissä juuri nimeksikään katsastamatta niiden oppinutta sisältöä, oli hän nyt sellaisessa asemassa, jossa aivan ala-arvoinenkin nide tuntuu todelliselta aarteelta. Siivoojatar palasi pian jälkeenpäin, tuoden kalikkakimppuja ja muutamia puoliväliin poltettuja vahakynttilöitä, jotka tarpeet luultavasti olivat jonkun kokeneen sisäpalvelijan todellista tai anastettua omaisuutta; kaksi niistä hän asetti erimuotoisiin ja -kuosisiin isoihin pronssisiin kynttiläjalkoihin ja laski muut pöydälle, jotta Nigel saisi uusia niitä mikäli ne paloivat torveen asti. Hän kuunteli huomaavasti loordi Glenvarlochin pyytäessä saada kirjan — millaisen hyvänsä — illan kuluksi, ja ilmoitti vastaukseksi, että hän ei tiennyt talossa mitään muita kirjoja kuin nuoren emäntänsä (kuten hän aina nimitti mistress Martha Trapboisia) raamatun, jota omistaja ei suostuisi lainaamaan, ja isäntänsä Järjen Kovasimen, joka oli toinen osa Robert Recordin luvunlaskun oppikirjaa, liitteenään algebran alkeet tasakko-oppia myöten. Sitä huvittavaa teosta Nigel kuitenkin kieltäysi ottamasta. Mutta apuvaimo tarjousi tuomaan hänelle jonkun niteen herttua Hildebrodilta; "se kelpo herrasmies joskus vilkaisee kirjaa, kun Alsatian valtiotoimet suovat hänelle sen verran aikaa".
Nigel hyväksyi tarjouksen, ja hänen väsymätön Iriksensä tepsutteli tähän toiseen tehtäväänsä. Hän palasi tuokion kuluttua risainen nelitaitteinen nide kainalossaan ja pullo sektiä kädessään, sillä herttua oli arvellut pelkkää lukemista kuivaksi työksi ja lähettänyt viinin sille jonkunlaiseksi palan paineeksi, unohtamatta lisätä sen hintaa aamulliseen tiliin, jolla hän oli jo rasittanut pyhäkön vierasta.
Nigel tarttui kirjaan eikä kieltäytynyt viinistä, ajatellen lasillisen tai parin olevan hyvänäkin vaihteluna haeskeluunsa, koska neste osoittausi todella hienolaatuiseksi. Kiitoksin ja palkkion vakuutuksin lähetti hän pois köyhän raatajan, joka oli ollut niin innokas hänen palveluksessaan, kohensi tultansa ja niisti kynttilät. Sitte hän asetti vanhoista nojatuoleista mukavimman parhaaseen asentoon liesivalkean ja sen pöydän väliin, jonka ääressä hän oli aterioinut ja jolla sektisarkka ja kynttilät nyt olivat. Tehtyään siten haeskelunsa niin ylellisissä olosuhteissa tapahtuvaksi kuin hänen vallassaan oli, hän alkoi tutkia sitä ainoata teosta, jonka oli kyennyt hänelle toimittamaan Alsatian herttuallinen kirjasto.
Sisältö oli tavallaan ylimalkaan mielenkiintoista, mutta tuskin omiaan hälventämään hänen ympäristönsä synkkyyttä. Kirjan nimenä oli "Jumalan kosto murhasta", mutta se ei luonnollisesti, kuten vanhojen kirjojen kokoilija helposti arvaa, ollut Reynoldsin tällä mahtavalla nimellä julkaisema teos, vaan paljoa varhaisempi, vanhan Wolfen painama ja kustantama; jos siitä olisi nykyään kappale saatavissa, niin sen hinnaksi maksettaisiin enemmän kuin sen paino kullassa.
Nigel sai pian kyllikseen kirjan kaameista tarinoista ja yritti paria muuta tapaa illan kuluttamiseksi. Hän katseli ulos ikkunasta, mutta yö oli sateinen ja tuulinen; hän yritti parannella tulta, mutta vitsakimput olivat vihreitä ja savusivat palamatta; ja kun hän oli luonnostaan kohtuullinen, tunsi hän verensä jonkun verran kuumenneeksi jo nauttimastansa kanarinviinistä eikä halunnut pitemmälle käyttää sitä ajankulua. Sitte hän koetti sepittää kuninkaalle osoitettua kirjelmää, jossa esitti asemansa ja kokemansa vastukset, mutta hänen sydäntänsä pisti piankin aatos, että anomusta kohdeltaisiin halveksuen, joten hän viskasi paperin tuleen ja ikäänkuin epätoivoisena otti jälleen kirjan, jonka oli laskenut syrjään.
Teos herätti nyt toisessa lukemisessa suurempaa harrastusta kuin ensimäisellä vilkaisemisen yrityksellä. Niin outoja ja järkyttäviä kuin kertomukset olivatkin inhimilliselle tunteelle, oli niissä sitä taikuuden tai lumouksen viehätystä, joka kiinnittää huomion heräävillä kauhuillaan. Paljon puhuttiin kummallisista ja hirveistä veritöistä, joilla tunnottomat konnat sekä luontoa että inhimillisyyttä uhmaten olivat kostonhimossa, kullan tavoittelussa tai rikollisen kunnianhimon kannustamina murtautuneet elämän temppeliin. Mutta vielä ihmeellisempiä ja salaperäisempiä tarinoita tiesi kirja siitä, millä tavoin tuollaisia tihutöitä oli joutunut ilmi ja kostetuiksi. Eläimet, järjettömät luontokappaleet, olivat paljastaneet salaisuuden, ja ilman linnut olivat levittäneet tietoa. Alkuaineet olivat näyttäneet kavaltavan niitä saastuttaneen teon — maan kamara oli lakannut kannattamasta murhaajan askelia, tuli lämmittämästä hänen jähmettyneitä jäseniään, vesi virvoittamasta hänen kuivuneita huuliansa, ilma huojentamasta hänen läähättäviä keuhkojaan, kaikki sanalla sanoen todisti murhamiestä vastaan. Toisissa olosuhteissa vainosi rikollista hänen oma herännyt omatuntonsa ja toimitti hänet oikeuden eteen, ja muutamissa kertomuksissa sanottiin haudan auenneen, jotta viattoman uhrin haamu saattoi haastaa kostoa.
Oli jo myöhäinen yö, ja kirja oli vielä Nigelin käsissä, kun hänen takanaan riippuva seinäverho häilähti ja siten aiheutunut tuulahdus liehutti hänen kynttiläinsä liekkiä. Nigel hätkähti ja kääntyi katsomaan siinä kiihtyneessä ja ärtyneessä mielentilassa, joka hänen luettavansa laadusta johtui sitäkin helpommin, kun siihen aikaan juurrutettiin uskonnollisena opinkohtana mieliin jonkun verran taikauskoisuutta. Jossain määrin järkkyen näki hän vanhan Trapboisin verettömät kasvot, laihan vartalon ja aaveellisen katsannon, kun vanhus oli taaskin parhaillaan ojentanut kuivettuneen kätensä pöytää kohti, jolla hänen aseensa olivat. Vakuutettuna siitä, että tämä aavistamaton ilmestys ennusti jotain pahaa juonta, Nigel kavahti jalkeille, tempasi miekkansa, veti sen huotrasta ja ojensi sen vanhuksen rintaa vasten, tiukaten häneltä, mitä hän teki kamarissa näin sopimattomalla hetkellä. Trapbois ei ilmaissut pelkoa eikä hämmästystä, vaan vastasi muutamin epäselvin änkkäyksin, sopertaen luopuvansa mieluummin hengestään kuin omaisuudestaan. Ymmälle joutuen ei loordi Glenvarloch tiennyt, mitä ajatella tunkeilijan vaikuttimista ja miten suoriutua hänestä. Uudestaan yrittäessään käyttää peloitusta apukeinona kummastutti häntä toinen ilmestys seinäverhon takaa: Trapboisin tytär saapui lamppu kädessä. Hän näytti olevan yhtä välinpitämätön vaarasta kuin isänsäkin, sillä Nigeliä läheten työnsi hän kiivaasti syrjään paljastetun miekan, yrittipä ottaa sitä hänen kädestäänkin.
"Hävetkää", hän sanoi, "siinä miekkoinenne runsaasti kahdeksankymmenen ikäistä miestä vastassa! Tämä on skotlantilaisen herrasmiehen kunniaa! Antakaa se minulle värttinäksi!"
"Peräytykää", käski Nigel. "En tarkoita mitään pahaa isällenne — mutta minä tahdon tietää, mikä on saanut hänet vakoilemaan kaiken päivää ja vielä yösydämenäkin aseitteni ympärillä."
"Aseittenne!" toisti tytär. "Voi, nuori mies, koko Lontoon Towerin asevarasto on hänelle vähäarvoinen viheliäiseen kultakolikkoon verraten, jonka jätin aamulla nuoren tuhlarin pöydälle, kun tämä oli liian huolimaton pistämään sitä omaansa kukkaroonsa."