Niin sanoen hän osoitti kultarahaa, joka yhäti koskettomaksi pöydälle jääneenä oli ollut syöttinä houkuttelemassa vanhaa Trapboisia niin useasti paikalle. Yönkin hiljaisuudessa oli se välkkynyt niin ihanasti hänen mielikuvituksessaan, että hän oli kauvan käyttämättömänä ollutta salakäytävää myöten pujahtanut vieraansa kamariin, saadakseen hänen nukkuessaan haltuunsa aarteen. Hän koroitti nyt säröisen ja heikon äänensä korkeimmilleen huudahtaakseen:
"Se on minun — se on minun! Hän antoi sen minulle korvaukseksi — ennen kuolen kuin luovun omaisuudestani!"
"Se on tosiaankin hänen, mistress", huomautti Nigel, "ja minä pyydän teitä palauttamaan sen henkilölle, jolle sen annoin, saadakseni pitää kamarini rauhassa".
"Minä teen siitä sitte tilin teidän kanssanne", vastasi neitonen, vastenmielisesti luovuttaen isälleen mammonan annin, johon tämä kävi käsiksi niinkuin olisivat hänen luisevat sormensa olleet saaliiseen iskevän haukan kynsiä. Tyytyväisesti muristen kuin vanha koira ruokkimisen jälkeen, juuri kun se kolmeen kertaan kieppuu laskeutuakseen levolle, seurasi hän sitte tytärtään seinäverhon taakse pienestä luiskaovesta, joka tuli näkyviin, kun verhot vedettiin erilleen.
"Tämä ummistetaan kunnollisesti huomenna", huomautti tytär Nigelille, puhuen siksi matalalla äänellä, että hänen isänsä vähäkuuloisena ja saannoksensa hurmaamana ei voinut häntä kuulla. "Tänä yönä pidän häntä tarkoin silmällä. Toivotan teille hyvää lepoa."
Nämä muutamat sanat lausuttiin kohteliaampaan tapaan kuin hän oli vielä käyttänyt asukastansa kohtaan, mutta niiden sisältämä toivomus ei käynyt toteen, vaikka hänen vieraansa meni makuulle heti hänen poistuttuaan.
Nigel oli hiukan kiihdyksissään illan vaihtelevista tapauksista eikä päässyt tyyntymään levolle. Hämmästyttäviä ja kiusallisia aatoksia vyöryi hänen mieleensä kuin vikevänä virtana. Ja mitä hartaammin hän yritti viihdyttäytyä uneen, sitä loitompana tuntui hän olevan päämääränsä saavuttamisesta. Hän yritti kaikkia sellaisissa tapauksissa yleisiä apukeinoja — laskeskeli yhdestä tuhanteen, kunnes hänen päätänsä pyörrytti, tähysteli lieden hiillosta, kunnes silmiä huikaisi, kuunteli tuulen kumeata kohua, taloista ulkonevien kylttien heiluvaa kitkumista ja siellä täällä haukahtelevien koirien luskutusta, kunnes hänen korvansakin väsyivät.
Mutta äkkiä kajahti tässä yksitoikkoisuudessa ääni, joka heti hätkähdytti hänet täydellisesti valveille. Se oli naisen kirkaus. Hän nousi vuoteellaan istualleen kuuntelemaan, mutta muisti sitten olevansa Alsatiassa, jonka rauhattomien asukkaiden keskuudessa kaikenlaiset tappelut olivat tavallisia. Toinen kiljahdus, ja yhä uudistuen, kuului kuitenkin heti niin likeltä, että hän päätti huudon varmasti kajahtelevan hänen omassa asuintalossaan, vaikka se kuulosti etäiseltä ja tukahtuneelta.
Nigel kavahti jalkeille, puki osittain ylleen, sieppasi miekkansa ja pistoolinsa ja juoksi kamarinsa ovelle. Siellä hän selvästi kuuli kiljausten uudistuvan kahta vertaa äänekkäämpinä, ja ne tuntuivat kaikuvan saiturin huoneustosta. Kaiken pääsyn käytävään sulki tehokkaasti väliovi, jota urhea nuori loordi turhaan ravisteli kiihkeän kärsimättömänä. Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä salakäytävä. Hän riensi takaisin huoneeseensa ja sai hiukan työläästi sytytetyksi kynttilän, kovin kiihdyksissään hätähuutojen toistumisesta, mutta vielä enemmän peljäten niiden vaimenevan.
Hän säntäsi pitkin soukkaa ja mutkittelevaa solaa, kirkumisen opastamana, joka nyt yhä huikeammin vihloi hänen korviaan. Laskeutuessaan alas kapeita portaita, joihin käytävä päättyi, hän kuuli hillittyjä miesääniä, jotka näyttivät rohkaisevan toisiansa. "Lempo hänet periköön, lyö hänet maahan — vaienna hänet — iske pää mäsäksi!" Hänen emäntänsä ääni kertasi yhä, vaikka nyt melkein voipuneena, "murhaa" ja "apua". Portaiden juurella oli pieni ovi, joka myötäsi Nigelin tieltä hänen syöksyessään toiminnan näyttämölle — viritetty pistooli toisessa kädessä, kynttilä toisessa ja paljastettu miekka kainalossa.