Kaksi roistoa oli vaivoin nujertanut tai oikeammin nujertamaisillaan Trapboisin tyttären, jonka vastarinta näytti olleen mitä epätoivoisinta, sillä lattialla oli siekaleita hänen vaatteistaan ja suortuvia hänen tukastaan. Puolustautumisensa näytti hän saavan maksaa hengellään, sillä toinen konna oli vetänyt esiin ison kääntöveitsen, kun heidät yllätti Nigelin tulo. Heidän kääntyessään häntä kohti ampui hän kuoliaaksi veitsen heiluttajan, ja toisen lähetessä hän linkosi kynttiläjalan konnan päähän ja kävi sitten ahdistamaan häntä miekallaan. Oli pimeä, ainoastaan kuutamo kumotti valjuna kajastuksena ikkunasta. Tehottomasti laukaistuaan pistoolinsa ja pariin kertaan hosuttuansa kalvallaan menetti rosvo rohkeutensa, hyökkäsi ikkunaan, hyppäsi ikkunalaudan yli ja pakeni. Nigel laukaisi toisen pistoolinsa umpimähkään hänen jälkeensä ja kysyi sitte kynttilää.
"Keittiössä palaa kynttilä", vastasi Martha Trapbois maltillisempana kuin olisi voinut odottaa. "Seis, te ette tunne tietä; minä haen sen itse. Voi, isäni — isä-parkani! Tiesin tähän tultavan — ja yksistään tuon kirotun kullan takia! Ne ovat murhanneet hänet!"
25. LUKU.
Turvaton.
Kamala näky ilmeni Martha Trapboisin tuodessa valoa. Hänen omat kuihtuneet ja jurot kasvonsa olivat vääntyneet murheen, pelon ja vimmastuksen kaikesta hurjuudesta — mutta viimeksimainittu tunne oli vallitsevana. Lattialla virui ruumiina rosvo, joka oli heittänyt henkensä huokaustakaan päästämättä, ja runsaana tulviva veri oli punannut koko ympäristön. Lähellä makasi toinenkin ruumis, ja sen yli heittäysi onneton nainen tuskansa kouristamana, sillä siinä oli hänen kovaonninen isänsä. Seuraavana hetkenä hän kohottausi ylös ja yritti nostaa ruumista huudahtaen: "Hänessä voi vielä olla henkeä!" Nigel tuli hänen avukseen, mutta ei voinut olla vilkaisematta avoimeen ikkunaan. Martha tulkitsi oikein hänen katseensa, terävänäköisenä kuin ei häntä olisikaan kiihko tai hirmustuminen häirinnyt.
"Älkää peljätkö", hän huudahti, "älkää peljätkö; ne ovat kehnoja raukkoja, joille miehuus on yhtä tuntematon kuin sääli. Jos minulla olisi ollut aseita, niin olisin kyennyt puolustautumaan heiltä ilman apua tai suojelusta. Voi isä-parkaani! suojelus tulee liian myöhään tälle kylmälle ja kankealle ruumiille. Hän on kuollut — kuollut!"
Hänen puhuessaan yrittivät he nostaa vanhan saiturin hengetöntä ruumista, mutta hervottomasta painosta ja jäykistä nivelistä oli ilmeistä, että häneltä oli elämän viimeinenkin kipinä sammunut. Nigel etsi haavaa, muttei nähnyt mitään vammaa. Vainajan tytär, osoittaen suurempaa malttia kuin tyttärellä olisi luullut voivan olla sellaisena hetkenä, keksi murhan välikappaleen — jonkunlaisen huivin, joka oli vedetty niin tiukkaan hänen kaulaansa, että ensiksikin hänen avunhuutonsa tukahtuivat ja sitte hengityksensä.
Hän avasi surmasilmukan ja laskien vanhuksen ruumiin loordi Glenvarlochin syliin juoksi noutamaan vettä, alkoholia, hajunesteitä, siinä turhassa toivossa, että elämä saattoi olla vain sulkeuksissa. Tyhjäksi se toive tosiaan osoittausi. Hän hieroi vanhuksen ohimoita, kohotti hänen päätänsä, väljensi yönuttua, sillä hän näytti nousseen vuoteeltansa kuullessaan konnien tulon, ja lopulta avasi työläästi hänen lujasti nyrkkiin pusertuneet kätensä. Toisesta putosi tällöin avain ja toisesta sama kultaraha, jota onneton mies oli vastikään niin tuskaisesti tavoitellut ja jota hän sielullisten kykyjensä vaillinaisessa tilassa oli luultavasti tahtonut puolustaa niin epätoivoisen tarmokkaasti kuin olisi sen määrä ollut välttämätön hänen suoranaiseen toimeentuloonsa.
"Turhaa kaikki — turhaa kaikki", huokasi tytär herjeten hyödyttömistä yrityksistään hengen palauttamiseksi, joka oli ehdottomasti lähtenyt, sillä murhaajien rajuus oli taittanut niskan. "Ei auta mikään — hän on murhattu. Olen aina tiennyt näin käyvän, ja nyt sen näen!"
Hän sieppasi sitten avaimen ja rahan, mutta ainoastaan viskatakseen ne uudestaan permantoon huudahtaen: "Kirottuja olkaa te molemmat, sillä te olette tämän turman aiheuttajat!"