Nigel olisi puhunut — muistuttanut hänelle, että olisi pitänyt heti ryhtyä toimenpiteisiin paenneen murhaajan tavoittamiseksi sekä hänen oman turvallisuutensa varjelemiseksi pahantekijän paluun varalta, mutta toinen keskeytti hänet tuimasti.
"Olkaa vaiti", hän sanoi, "olkaa vaiti. Luuletteko, etteivät oman sydämeni ajatukset riitä kiusaamaan minua hulluksi, kun on vielä tämmöinen näky edessäni! Olkaa vaiti, sanon", kertasi hän yhä ankarammin; "voiko tytär kuunnella, isänsä murhattu ruumis sylissään?"
Niin syvällisesti kuin loordi Glenvarlochiin vaikuttikin hänen murheensa voimakkuus, ei hän voinut olla vähemmin tuntematta oman asemansa tukaluutta. Hän oli laukaissut molemmat pistoolinsa — rosvo saattoi palata — tällä oli luultavasti muitakin apureita kuin se mies, joka oli kaatunut, ja hän olikin tosiaan kuulevinaan mutinaa ikkunan alta. Hän selitti kumppanilleen pikaisesti, miten välttämätöntä oli hankkia ampumavaroja.
"Olette oikeassa", myönsi toinen hieman halveksivasti, "ja olettekin uskaltanut jo enemmän kuin olisin koskaan voinut miehestä edellyttää. Menkää ja pitäkää huolta itsestänne, koska se on aikeenanne — jättäkää minut kohtalooni."
Pysähtymättä tarpeettomaan väittelyyn kiirehti Nigel omaan huoneeseensa salakäytävää myöten, otti mukaansa ampumavaroja ja palasi yhtä joutuisasti, itsekseen ihmetellen, miten tarkoin hän pimeässä suoriutui vain kertaalleen kulkemansa solan kaikista käänteistä ja vielä näin rajun kiihtymyksen hetkenä.
Takaisin tullessaan hän näki onnettoman naisen seisovan kuin patsaana isän ruumiin ääressä, jonka hän oli oikaissut lattialle, peitettyään kasvot hänen kaapunsa liepeellä. Hän ei ilmaissut kummastusta eikä mielihyvää Nigelin paluusta, vaan lausui tälle levollisesti: "Valitukseni on vaikerrettu — mennyttä on murheeni — ainakin kaikki se suru, jota ihmiset koskaan voivat minusta havaita. Mutta minä tahdon oikeutta, ja se kurja konna, joka surmasi tämän avuttoman vanhus-poloisen, kun hänellä luonnon lakien mukaan ei ollut vuottakaan elontaivalta jäljellä, ei saa pitkää aikaa raskauttaa maan pintaa hänen jälkeensä. Muukalainen, jonka taivas on lähettänyt edistämään tälle teolle varattua kostoa, menkää Hildebrodille — siellä valvotaan kaiken yötä mässäyksissä — kutsukaa hänet tänne — hänet sitoo velvollisuutensa apuun, jonka hän tietää kykeneväni palkitsemaan, eikä hän rohkene eikä saa siitä kieltäytyä. Miksi viivyttelette? — menkää heti."
"Menisin kyllä", selitti Nigel, "mutta minua peloittaa jättää teitä yksiksenne; rosvot saattavat palata, ja —"
"Totta, aivan totta", vastasi Martha, "hän saattaa palata, ja vaikka minä en paljoakaan välitä siitä, murhaako hän minutkin, voisi hän saada haltuunsa sen, mikä on häntä enimmin houkutellut. Pitäkää tämä avain ja kultaraha; ne ovat molemmat tärkeitä — puolustakaa henkeänne, jos karataan kimppuunne, ja jos tapatte sen roiston, teen teistä rikkaan. Minä lähden itse hakemaan apua."
Nigel olisi väittänyt vastaan, mutta hän pujahti samassa tiehensä, ja silmänräpäyksen kuluttua kuuli nuori loordi ulko-oven paukahtavan kiinni hänen jälkeensä. Hetkiseksi aikoi hän seurata turvatonta, mutta muistaessaan välimatkan hyvinkin lyhyeksi Trapboisin talosta Hildebrodin kapakkaan päätti hän avunhakijan tuntevan sen paremmin kuin hän ja kokevan vain vähäistä vaaraa tuolla taipaleella, joten hänen oli paras jäädä siksi aikaa vartioimaan, kuten tarmokas nainen oli neuvonut.
Tuollaisiin kohtauksiin tottumattomalle ei ollut suinkaan mieluista jäädä huoneeseen kahden ruumiin seuraan, jotka olivat vastikään olleet eläviä ja hengittäviä miehiä ja saaneet vajaan puolen tunnin aikana väkivaltaisen kuoleman, toinen salamurhaajan kädestä ja toinen, jonka veri vielä virtasi kurkussa olevasta haavasta ja tahrasi hurmeella koko ympäristöä, katsojan omasta väkivallanteosta, vaikka se olikin ollut oikeutettu. Inhoten ja taikauskoisesti vavahtaen käänsi hän kasvonsa pois noista kurjista kuolevaisuuden jäännöksistä ja havaitsi sen tehtyään, että kaameiden nähtävien läsnäolon tietoisuus teki niiden näkymättöminä ollessa hänen olonsa vielä tukalammaksi kuin oli tuijottavien ja elottomien silmäparien katseleminen ollut. Mielikuvitus myös piti tavallista ilvettään hänen kanssaan. Milloin oli hän kuulevinaan hengettömän saiturin kuluneen yönutun kahisevan, milloin surmatun rosvon koukistavan jalkaansa ja raapaisevan saappaallaan permantoa ikäänkuin kohoutumaisillaan, ja toisin ajoin hän luuli eroittavansa palanneen heittiön askeleita ja kuisketta sen ikkunan takaa, josta hän oli äsken paennut. Käydäkseen viimeksimainittua todellisinta vaaraa vastaan sekä torjuakseen kauhuja, joita muut tunteet yrittivät saada hiipimään hänen sieluunsa, astui Nigel ikkunaan, ja suuresti ilahutti häntä silloin se havainto, että useiden soihtujen loimu valaisi katua. Äänten sorinasta päättäen seurasi niitä joukko henkilöitä, näköjään aseistettuina luikuilla ja pertuskoilla sekä saattamassa Hildebrodia, joka oli matkalla tutkimaan rikosta ja sen asianhaaroja, ei haaveellisessa herttuanarvossaan, vaan todellisessa virassaan, Whitefriarsin vapaaksi pyhäköksi julistetun yhteiskunnan voutina.