Kummallisena ja surettavana vastakohtana oli nähdä nuo keskiyön pahimmasta mellastuksesta häirityt mässääjät saapumassa tällaiselle näyttämölle. He tuijottelivat toisiinsa ja edessään näkyviin verityön jälkiin tylsin katsein, hoipertelivat epävarmoin askelin verestä liukkaalla lattialla, heidän meluava rähinänsä vaimeni sopertelevaksi supatukseksi, ja luontonsa lannistuessa näystä, samalla kun heidän aivonsa olivat vielä väkijuomien tyhmistyttäminä, näyttivät he unissakävelijöiltä.
Vanha Hildebrod oli poikkeuksena yleisestä tilasta. Tuo karaistunut tynnyri oli täpötäynnäkin kaikin ajoin liikuntakykyinen, kun sattui riittävän voimakas vaikutin panemaan hänet kierimään. Hän näytti suuresti järkkyneeltä näkemästänsä, ja niinpä ilmenikin hänen toimenpiteissään enemmän säännöllisyyttä ja säädyllisyyttä kuin hänen olisi voinut otaksua kykenevän osoittamaan minkäänlaisessa tilanteessa. Tytärtä kuulusteltiin ensin. Ihmeteltävän täsmällisesti ja selvästi selitti tämä, miten hänet oli hälyttänyt isänsä huoneesta kuulunut rynnistyksen melu, ja sitäkin kerkeämmin, kun hän oli erityisesti pitänyt isäänsä silmällä, ollen huolissaan hänen terveydentilastaan. Saapuessaan paikalle oli hän nähnyt vanhuksen sortuvan kahden miehen nujertamana, joiden kimppuun hän hyökkäsi niin raivokkaasti kuin kykeni. Kun heidän kasvonsa olivat noettuja ja ryhtinsä valeasun muuttamia, ei hän voinut väittää noin kamalan kiihdyttävän hetken kiireessä tunteneensa heistä kumpaakaan ennen näkemäkseen henkilöksi. Hän ei muistanut paljoakaan muuta kuin kuulleensa laukauksia, kunnes huomasi olevansa kahden kesken vieraansa kanssa ja näki toisen rosvon paenneen.
Loordi Glenvarloch kertoi osuutensa niinkuin me olemme selittäneet sen lukijalle. Siten kuultuaan suoranaiset todistukset tutki Hildebrod huoneustoa. Hän havaitsi konnien tunkeutuneen sisälle ikkunasta, josta eloonjäänyt oli livistänyt tiehensä; kummalliselta kuitenkin tuntui, että he olivat siinä onnistuneet, sillä ikkuna oli suojattu vankoilla rautakangilla, jotka vanhalla Trapboisilla oli tapana omin käsin sulkea illan tullen. Tutkija merkitsi hyvin huolellisesti muistiin, missä kunnossa kaikki oli huoneessa, ja tarkasteli surmatun rosvon kasvonpiirteitä. Tämä oli puettu matruusiksi, mutta kasvot olivat kaikille läsnäolijoille tuntemattomat. Hildebrod lähetti sitte hakemaan alsatialaisen haavurin, jonka paheet olivat tehneet tyhjäksi mitä hänen taitonsa olisi voinut saada aikaan hänen hyväkseen ja määränneet hänet harjoittamaan ammattiansa tällä kurjalla seudulla. Hän sai tutkiakseen ruumiita ja laatiakseen virallisen lausunnon näiden kuolintavasta. Huivikaan ei välttänyt oppineen tuomarin huomiota, ja kuunneltuaan kaikkea asiasta tiettyä ja arveltua sekä kerättyään kaikki verityöhön näköjään kuuluvat todisteet hän määräsi kamarin oven lukittavaksi seuraavaan aamuun. Vieden sitte murhatun miehen onnettoman tyttären keittiöön, missä ei ollut ketään muuta saapuvilla kuin loordi Glenvarloch, hän kysyi tältä vakavasti, eikö hän erityisesti epäillyt ketään tämän työn tekijäksi.
"Ettekö te epäile ketään?" vastasi Martha katsoen häneen tiukasti.
"Kenties, mistress, mutta minun tehtävänäni on esittää kysymyksiä, teidän vastata niihin. Se on pelin sääntönä."
"No, minä epäilen miestä, joka käytti tuota huivia. Ettekö tiedä, ketä tarkoitan?"
"Ka, jos vaaditte minua tunnustamaan väriä, niin täytyyhän minun sanoa nähneeni kapteeni Peppercullilla tuollaisen, ja hän ei ole mies vaihtamaan asuansa usein."
"Lähettäkää siis partiojoukko liikkeelle", esitti Martha, "ja otattakaa hänet kiinni".
"Jos se oli hän, niin hän on jo kaukana; mutta minä asetun yhteyteen korkeamman vallan kanssa", vastasi tuomari.
"Te soisitte hänen pääsevän pakoon", väitti toinen tähystäen häntä ankarasti.