"Ja niinpä, hyvä herra", ilmoitti vesiteiden taivaltaja, "on sovittu, että veneeni on odotettava teitä tuolla lakikoulun rantaportaiden edessä kello viideltä aamulla, ja jos tahdotte livahtaa tiehenne verikoirilta, niin se käy kyllä laatuun".
"Miksei master Lowestoffe kirjoittanut minulle?" kysyi Nigel.
"Voi, se kelpo mies on itse hyvässä tallessa ja yhtä vähän tekemisissä kynän ja musteen kanssa kuin olisi hän pappi."
"Lähettikö hän minulle mitään tunnusta?" tiedusti Nigel.
"Tunnustako! Kyllä, oikein — pätevänkin tunnuksen, jollen ole sitä unehuttanut", vastasi mies. Hän kohautti housujensa vyötärystä ja virkkoi sitte: "Niin, jo sainkin kiinni — teidän piti uskoa minua, koska nimenne kirjoitettiin Grahamen sijasta O:lla. Sillä lailla se muistaakseni kuului. No, tapaammeko kahden tunnin kuluttua, kun vuorovesi kääntyy, viilettääksemme alas virtaa kuin kaksitoista-airoinen saima?"
"Tiedättekö, missä kuningas on tällähaavaa?" tokaisi loordi
Glenvarloch.
"Kuningasko! Ka, hän matkusti alas Greenwichiin eilen virtaa myöten niinkuin ainakin ylväs hallitsija, joka tahtoo kellua vesillä missä vain voipi. Hänen piti metsästellä tämän viikkoa, mutta siihen aikeeseen sanotaan tulleen jotain mutkaa; ja prinssi ja herttua ja ne kaikki siellä Greenwichissä pitävät hauskaa kuin särkiparvi."
"No", vastasi Nigel, "minä varustaudun lähtemään viideltä; tule sinä tänne kantamaan tamineitani".
"Kyllä, kyllä, master", vastasi mies ja poistui talosta, lyöttäytyen herttua Hildebrodin hälisevien saattolaisten seuraan, näiden ollessa peräytymismatkalla. Valtias pyysi Nigeliä telkeämään ovet jälkeensä ja kuiskasi viitaten naiseen, joka istui hiipuvan tulen ääressä ojennetuin raajoin kuin kuoleman kosketuksen jo kahlitsemana: "Muistakaa tikkinne ja kauppanne, taikka minä leikkaan jousestanne jänteen ennen kuin voitte sitä pingoittaa."
Syvästi pahastuneena suunnattomasta raakamaisuudesta, joka saattoi suositella moisten tarkoitusperien ajamista noin säälittävään asemaan joutuneen henkilön suhteen, hillitsi loordi Glenvarloch itseänsä kuitenkin sikäli, että vastaanotti neuvon äänettömänä ja noudatti sen edellistä osaa, huolellisesti teljeten oven herttua Hildebrodin ja hänen saattueensa jälkeen, samalla kun hän itsekseen toivoi pääsevänsä näkemästä heitä enää koskaan tai kuulemastakaan mitään heistä. Hän palasi sitte keittiöön, jossa onneton vaimo yhä istui hievahtamattomana kuin horroksiin vaipunut, kädet yhä kouristuneina, silmät tuijottavina ja raajat jäykkinä. Liikutettuna hänen asemansa johdosta ja surkutellen hänen turvatonta tulevaisuuttaan yritti Nigel kaikin keinoin herättää häntä ympäristön tajuntaan, saadenkin nähtävästi viimein hälvennetyksi hänen tylsyytensä ja valveutetuksi hänen huomaavaisuutensa. Nigel kertoi hänelle sitte tekevänsä lähtöä Whitefriarsista parin tunnin kuluttua, selittäen olevansa epätietoinen vastaisesta määräpaikastaan, mutta hartaasti haluavansa tietää, saattoiko hän edistää yksinäisen naisen suojelusta ilmoittamalla jollekulle ystävälle hänen asemansa tai muutoin. Hiukan työläästi näytti toinen käsittävän hänen tarkoituksensa ja kiitti häntä tavalliseen lyhyeen ja juroon tapaansa. "Te saatatte tarkoittaa hyvää", hän sanoi, "mutta teidän pitäisi tietää, että kurjilla ei ole ystäviä".