"En suinkaan tahtoisi olla tunkeileva", puolustausi Nigel, "mutta kun aion juuri lähteä munkkilasta —"
Toinen keskeytti hänet.
"Aiotte lähteä munkkilasta? Minä tulen mukaan."
"Tekö mukaan!" huudahti loordi Glenvarloch.
"Niin", vastasi toinen, "kyllä minä taivutan isäni jättämään tämän murhaluolan". Mutta puhuessaan hän tarkemmin muisti, mitä oli tapahtunut. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti kamalaan nyyhkytysten, voikerrusten ja valitusten puuskaan, joka päättyi sitäkin rajumpaan hermotäristyksen kohtaukseen, kun hän oli tavattoman voimakas ruumiiltaan ja sielultaan.
Järkkyneenä, hämillään ja kokemattomana oli loordi Glenvarloch lähtemäisillään talosta hakemaan lääkärin tai ainakin jonkun naisen apua. Mutta purkauksensa hiukan heikennettyä piteli potilas toisella kädellään häntä kiinni hihasta ja peitti kasvonsa toisella, vuolaan kyynelvirran herahtaessa huojentamaan murhetta, joka oli kiihdyttänyt häntä niin väkivaltaisesti.
"Älkää jättäkö minua", hän pyysi, "älkää jättäkö minua, älkääkä kutsuko ketään. En ole koskaan ennen ollut tällaisena, enkä olisi nytkään", puolustausi hän suoristautuen istuallaan ja pyyhkien silmiänsä esiliinalla, "en nytkään — mutta — mutta hän rakasti minua, jollei rakastanutkaan mitään muuta inhimillistä. Kuolla sillä tavoin, ja moisissa käsissä!"
Ja taaskin valtasi onnettoman naisen surunpurkaus, joka korkeimmilleen kiihtyneenä säesti kyyneleitä niiskutuksella, voivotuksella ja kaikella naisellisen murheen ylenpalttisuudella. Vihdoin hän sai vähitellen takaisin luontaisen levollisuutensa yksivakaisuuden ja säilytti sen ikäänkuin päättäväisyyden väkinäisellä ponnistelulla, puhuessaan torjuen hermotäristyksen uudistuvia oireita sellaisella rynnistelyllä, jolla tiedetään kaatuvatautisten siirtävän tuonnemmaksi setkiensä uudistumista. Mutta niin luja kuin hän olikin luonnostaan, ei hän kyennyt niin ehdottomasti voittamaan hermostonsa vikautumista, ettei hän olisi kokenut rajuja vapistuksia, jotka minuutin tai pari kerrallaan pudistelivat hänen koko ruumistaan kauhistuttavasti. Nigel unohti oman asemansa ja kaiken muunkin siinä harrastuksessa, jota herätti hänen edessään kärsimyksissä taisteleva nainen, vaikuttaen ylvääseen mieleen sitäkin syvällisemmin, kun onneton itse yhtä ylväänä näytti päättäneen jäädä mahdollisimman vähäiseen velkaan muiden ihmisyydelle tai säälille.
"Ei ole minulla tapana olla tällaisena", puolusteli hän yhä, "mutta — mutta — luonto tahtoo säilyttää valtansa niiden hauraiden olentojen suhteen, jotka se on muodostanut. Teihin, sir, on minulla jonkun verran oikeutta, sillä ilman teitä en olisi elänyt tämän kamalan yön yli. Soisin apunne tulleen joko varhaisemmin tai myöhemmin — mutta te olette pelastanut minut elämään, ja teidän velvollisuutenne on auttaa sen tekemisessä minulle siedettäväksi."
"Jos vain osoitatte minulle, miten se käy päinsä", vastasi Nigel.