"Sanotte olevanne lähdössä täältä hetimiten — viekää minut matkassanne", esitti turvaton. "Omin ponnistuksin en ikinä pelastu tästä rikoksen ja kurjuuden erämaasta."
"Voi, mitä voisin tehdä hyväksenne?" pahoitteli Nigel. "Oma tieni, jolta minun ei sovi poiketa, johtaa minut luultavasti vankityrmään. Mutta kyllähän voisin kuljettaa teidät täältä kanssani, jos sittemmin voisitte turvautua johonkuhun ystävään."
"Ystäväänkö!" huudahti toinen. "Ei ole minulla ainoatakaan — ne ovat aikapäiviä heittäneet meidät syrjään. Kuolleista noussut aave olisi tervetulleempi kuin minä niiden ovilla, jotka ovat tehneet meistä eron; ja jos he olisivat halukkaita palauttamaan minulle ystävyytensä nyt, halveksisin minä sitä, syystä että he peräyttivät sen häneltä — häneltä" — häntä kohtasi ankara kiihtymys, jonka hän sai hillityksi, jatkaen lujasti — "häneltä, joka makaa tuolla. Minulla ei ole yhtään ystävää." Hän vaikeni toviksi, mutta lisäsi sitten äkkiä kuin jotakin muistaen: "Ei ole ystävää, mutta minulla on sitä, millä voi ostaa montakin — minulla on tilaisuus ostaa sekä ystäviä että kostajia. Hyvä, että tulin ajatelleeksi; minun ei sovi jättää sitä petturien ja konnien saaliiksi. Vieras, teidän on palattava tuohon huoneeseen. Astukaa sen läpi rohkeasti hänen — tarkoitan makuuhuoneeseen ja työntäkää makuusija syrjään; kumpaisenkin patsaan alla on messinkilevy kuin kannattamassa painoa, mutta teidän on kohdistettava huomionne vasemmanpuoleiseen, seinänviereiseen — painakaa levyn nurkkaa, niin se ponnahtaa ylös ja paljastaa avaimenreiän, jota varten tämä avain on tehty. Lukon avattuanne nostatte ylös salaluukun, ja lattiaontelosta löydätte pienen kirstun. Tuokaa se tänne; sen pitää saattaa minua matkallani, ja kummallista on, jollei sen sisältö saa lunastetuksi minulle turvapaikkaa."
"Mutta nuo ihmiset ovat lukinneet välioven", muistutti Nigel.
"Se on totta, minä unohdin; heillä oli epäilemättä syynsä siihen", vastasi toinen. "Mutta salakäytävä teidän huoneestanne on avoinna, ja te voitte mennä sitä tietä."
Loordi Glenvarloch otti avaimen, ja hänen sytyttäessään lampun valaistakseen tietänsä kuvastui hänen kasvoillaan vastahakoisuutta saamaansa tehtävään.
"Te pelkäätte?" huomautti mistress Martha. "Siihen ei ole mitään syytä; murhaaja ja hänen uhrinsa ovat molemmin joutuneet lepoon. Rohkaistukaa, minä lähden teidän kanssanne itse — ettehän tunne joustimen rakennetta, ja kirstukin on teille liian painava."
"Ei hätää, ei hätää", vastasi loordi Glenvarloch häpeissään toisen antamasta tulkinnasta sille hetkelliselle epäröimiselle, joka johtui vastenmielisyydestä katsella mitään kamalaa; se on useinkin ominaista niille hienoille luonteille, jotka ovat viimeiset pelkäämään mitään pelkästään vaarallista. "Toimitan asianne niinkuin haluatte, mutta mitä teihin tulee, niin teidän ei sovi — te ette voi lähteä tuonne."
"Minä voin — ja tahdon", vakuutti toinen. "Olen tyyntynyt. Sen saatte nähdä." Hän otti pöydältä keskeneräisen ompelutyön ja pujotti vakaasti ja levollisesti hienoon silmäneulaan silkkirihman. "Olisinko kyennyt tuohon", sanoi hän hymyillen vielä aaveellisemmin kuin oli äsken epätoivoissaan tuijotellut, "jolleivät sydämeni ja käteni olisi olleet vakaat?"
Hän riensi sitte joutuisasti edellä ylös portaita Nigelin kamariin ja samaa vauhtia pitkin salakäytävää ikäänkuin peljäten päättäväisyytensä masentuvan ennen aikeensa toteutumista. Portaiden juurella hän pysähtyi hetkiseksi ennen kuin astui murhahuoneeseen, mutta kiirehti sitte hätäisesti sen takana sijaitsevaan makuukamariin, kintereillään loordi Glenvarloch, jonka vastahakoisuus lähestymään veristä näyttämöä kokonaan häipyi murhenäytelmästä eloonjääneen herättämään huolestukseen.