Martha Trapboisin ensimäisenä toimenpiteenä oli vetää syrjään isänsä vuoteen uutimet. Makuuvaatteet oli heitetty hajalleen, epäilemättä vanhuksen kavahtaessa unestaan vastustamaan roistojen tunkeutumista viereiseen huoneeseen. Kovassa patjassa osoitti vain aivan matala syvennys, missä vanhan saiturin näivettynyt ruumis oli levännyt. Tytär vaipui vuoteen viereen, liitti kätensä ristiin ja rukoili taivaalta lyhyeen ja hartaasti tukea murheeseensa ja kostoa ilkiöille, jotka olivat tehneet hänet isättömäksi. Hiljaa mutistu ja vielä lyhyempi anelu pyysi taivaan armoa vainajan sielulle ja kristikunnan suuren sovintotyön nimessä anteeksiantoa hänen synneilleen.
Täytettyään tämän hurskaan velvollisuuden antoi hän Nigelille merkin tulla avuksi, ja työnnettyään syrjään raskaan makuusijan näkivät he Marthan mainitseman messinkilaatan. Tämä painoi joustinta, jolloin laatta heti ponnahti ylös ja paljasti avaimenreiän sekä ison rautarenkaan. Tästä nostettuaan ylös salaluukun he näkivät pienen rautaisen kirstun, joka osoittausikin niin peräti painavaksi, että Nigelille olisi kenties tuskin käynyt mahdolliseksi kohottaa sitä yksinään, niin voimakas kuin hän olikin.
Heidän pantuaan kaikki takaisin paikoilleen kävi Nigel käsiksi taakkaansa, kumppaninsa avustaessa häntä parhaansa mukaan. Siten saatiin kirstu kannetuksi viereiseen huoneeseen, missä virui sen kurja omistaja tunnottomana äänille ja seikoille, jotka varmasti olisivat keskeyttäneet hänen pitkän viimeisen unensa, jos sitä olisi voinut mikään maallinen häiritä.
Tytär astui hänen ruumiinsa ääreen, vieläpä rohkeni siirtää syrjään hurstinkin, joka oli säädyllisesti levitetty sen yli. Hän laski kätensä sydämelle, mutta tykähdystäkään ei tuntunut — piteli hänen huulillaan höyhentä, joka ei häilähtänyt — suuteli sitte hartaan kunnioittavasti valjun otsan pullistuneita suonia ja lopuksi kuihtunutta kättä.
"Soisin sinun kuulevan minua, isä", virkkoi hän. "Tahtoisin viihdyttää mieltäsi valallani, että kun nyt pelastan, mitä sinä pidit enimmin arvossa maan päällä, niin se tapahtuu vain saadakseni surmasi kostetuksi."
Hän levitti peitteen paikoilleen ja kyyneleettä, huokauksetta tai enää sanaakaan virkkamatta ryhtyi jälleen ponnistuksiinsa, kunnes he olivat yhdessä kuljettaneet aarrelaatikon loordi Glenvarlochin makuuhuoneeseen. "Sen on kuljettava teidän tavaroinanne", hän sanoi. "Olen kyllä valmis heti kun soutumies saapuu."
Hän peräytyi. Nähden lähtöhetken lähenevän repäisi loordi Glenvarloch alas osan vanhaa seinäverhoa peitteeksi, jonka hän nuoritti kirstun ympäri, jotta sen erikoinen muoto ja huolellinen lujitus ristiin rastiin kiinnitetyillä teräsvanteilla ei herättäisi epäluuloja sen sisältämistä kalleuksista. Tämän varokeinon jälkeen hän vaihtoi renttumaisen asunsa, jonka oli omaksunut Whitefriarsiin tullessaan, arvollensa soveliaampaan pukuun ja heittäysi sitte vuoteelleen odottamaan soutajan kutsua, kykenemättömänä nukkumaan, vaikka olikin yön tapausten uuvuttama.
26. LUKU.
Aavistamaton auttaja.
Harmaa tai oikeastaan kelmeä kajastus alkoi kuultaa Whitefriarsin usmien läpi, kun hiljainen koputus onnettoman saiturin ovelta ilmoitti venemiehen tulleen. Loordi Glenvarloch tapasi ulko-ovella saman miehen, jonka oli nähnyt yöllä, mutta hänellä oli nyt mukanaan kumppani.