"Hei, no, master, lähdettäisiinköhän vesille", lausui toinen heistä järeänä, mutta pontevana kuiskauksena; "luode ja vuoksi eivät vuota kenenkään vuoksi".
"En tahdokaan odotuttaa itseäni", sanoi loordi Glenvarloch; "mutta minun on otettava mukaani muutamia tavaroita".
"Niinhän tietenkin — yksikään ihminen ei nyt enää tilaa airoparia, Jack, jollei hän aio lastauttaa ruuhta kuin kuuden hevosen vedettäviä vankkureita. Silloin kun eivät muuta kaikkine kiluineen ja kaluineen ottavat ne pikku venosen, senkin vietävät. No niin, missä ovat kapistuksenne?"
Toinen miehistä oli pian riittävästi sälytetty ainakin omasta mielestään loordi Glenvarlochin matkalaukun ja pikku tavarain taakalla ja alkoi kantaa niitä lakikoulun laituriportaille päin. Hänen kumppaninsa, joka näytti johtavan, alkoi käsitellä arkkua, joka sisälsi saiturin aarteen, mutta pudotti sen heti lattiaan ja vakuutti karmeasti kiroten, että oli yhtä järkevää ajatella miehen kantavan Paavalin-kirkkoa selässään. Trapboisin tytär oli juuri yhtynyt heihin, verhoutuneena pitkään tummaan hippikauhtanaan, ja huudahti loordi Glenvarlochille: "Jättäkööt sen, jos tahtovat, jättäkööt kaikki, kunhan vain pääsemme tästä kamalasta paikasta."
Olemme jo maininneetkin, että Nigel oli harvinaisen vanttera nuori mies. Sydämellisen surkuttelun ja suuttumuksen elähyttämänä hän osoitti nyt huomattavasti ruumiillisia voimiansa, tarttuen painavaan aarrekirstuun ja sen ympäri sitomansa nuoran avulla heittäen sen hartioilleen. Päättävästi marssi hän eteenpäin taakan alla, joka olisi lyyhistänyt maahan ainakin kolme meidän rappeutuneen aikamme nuorta keikaria. Soutumies seurasi häntä hämmästyksissään huutaen: "hei, master, master, antakaa sentään minunkin käydä kiinni toisesta päästä!" ja tarjousi uudestaan kannattelemaan sitä jossain määrin takaapäin. Parin minuutin kuluttua ottikin Nigel mielellään vastaan sen avun; hänen voimansa olivat melkein lopussa, kun he saavuttivat puolikannellisen ison veneen, joka sopimuksen mukaan oli tuotu lakikoulun rantaportaiden juurelle. Hänen laskiessaan siihen arkun painui veneen keula niin matalalle veteen, että oli keikahtaa nurin.
"Me saamme tästä yhtä kovan urakan", sanoi soutumies kumppanilleen, "kuin olisimme viemässä veden yli rehellistä vararikkoista kaikkine kähvellettyine tavaroineen. Hei hei, hyvä vaimo, mitäs varten te tänne astutte? Laiteemme on jo kyllin syvällä saamattamme vielä elävääkin liikalastia."
"Tämä henkilö tulee minun kanssani", selitti loordi Glenvarloch; "hän on nykyään minun suojeluksessani".
"Kas, mutta se menee yli minun tehtäväni, master", väitti mies vastaan. "Te ette saa tehdä työtäni kaksinkertaiseksi — hänen sopii matkata maitse — ja mitä suojelukseen tulee, niin kyllä hänen kasvonsa varjelevat häntä Berwickista Land's Endiin."
"Ettehän paljoksu työtänne, jos koroitan maksunkin kaksinkertaiseksi?" sanoi Nigel päättäen olla millään ehdolla luopumatta suojelemasta onnetonta naista. Hän oli tämän hyväksi jo miettinyt eräänlaisen suunnitelman, jonka nyt pyrki tekemään tyhjäksi Thamesin venemiesten luonteenomainen tylyys.
"Paljoksunpa sentäänkin, lempo soikoon", tuumi vihreään nukkasametti-nuttuun pukeutunut soutaja. "En ota veneeseeni yletöntä lastia rahasta enkä rakkaudesta. Rakastan venettäni niinkuin vaimoani ja vielä vähän enemmänkin."