Mistress Martha Trapbois saapui myymälän edustalle kaikessa rauhassa ja oli juuri astumaisillaan sisälle, kun ahdistava asemansa epävarmuuden tunne ja tietoisuus tarinansa kertomisen tukalasta kiusallisuudesta yllätti hänet niin voimakkaasti, että hän hetkiseksi seisahtui aiotun turvapaikkansa edustalle miettimään, millä tavoin saisi parhaiten annetuksi pontta Kaitselmuksen lähettämän ystävän suositukselle. Hänen elämäntapansahan olivat tyyten sulkeneet hänet pois maailman tuntemuksesta; muutoin olisi hän kaiketi kyllä tiennyt, että hänen mukanansa oleva suuri rahasumma olisi viisaasti käsiteltynä saattanut kelvata hänen valtuutuksekseen aatelisten asuntoihin ja ruhtinaitten palatseihin. Mutta niin hyvin kuin hän oivalsikin rahan yleisen tehon, joka ilmenee mitä moninaisimmissa muodoissa, oli hän niin kokematon, että suotta pelkäsi tuon rikkauden hankkimistavan voivan pidättää perijättäreltä halvan rihkamakauppiaankin katon suojan.
Hänen siten viivytellessään esiintyi järjellisempi empimisen aihe, kun nimittäin talosta alkoi kuulua kiivasta väittelyä, joka kävi yhä kovaäänisemmäksi kiistelijäin tullessa ulos ovesta katukujaan.
Ensimäisenä ilmestyi näkyviin luiseva, rumakasvoinen mies, joka kiireesti harppaili myymälästä kadulle; hänen astuntansa oli kuin kiihtyneen espanjalaisen, joka katsoo arvolleen sopimattomaksi jouduttaa kulkuansa juoksuksi ja ainoastaan alentuu vihaisen hoppunsa äärimäisessä tarpeessa lisäämään pituutta askeliinsa. Heti talosta tultuaan hän kääntyi takaisin saattajaansa päin — siivonnäköiseen, vanhanpuoleiseen ja yksinkertaisesti puettuun elinkeinolaiseen. Tämä ei ollutkaan kukaan muu kuin John Christie itse, myymälän ja rakennuksen omistaja, joka nyt esiintyi kiihtyneempänä kuin sellaiset henkilöt yleensä.
"En ota enää kuullakseni semmoista", tiuskasi ensimäinen tulija. "Sir, en tahdo enää kuulla mokomaa. Paitsi että se on mitä hävittömin valhe, pontta ja perää vailla, niinkuin minä voin todistaa, on se scandalum magnatum, sir — scandalum magnatum", toisti hän leveästi lausuen ääntiöt niinkuin opetetaan Edinburghin ja Glasgowin korkeakouluissa. Se olisi hivellyt maan hallitsijan sydäntä, jos hän olisi ollut kuulemassa, hän kun piti ankarammin lukua vanhan roomalaisen kielen mielestään oikeasta ääntämisestä kuin ainoastakaan kuninkaallisesta etuudesta, joiden puolesta hän toisin ajoin kylläkin itsepintaisesti piti puheita parlamentissa.
"En välitä homehtuneen juustonsyrjän vertaa siitä, miksi sitä sanot", ärjäisi vastaan John Christie; "mutta se on totta — ja minä olen englantilainen, ja minulla on oikeus lausua totuus julki omissa asioissani, ja herrasi ei ole paljoakaan parempi lurjusta, ja sinä et ole muuta kuin suupaltti rehentelijä, jolta minä piankin kumautan pääkuoren puhki niinkuin hyvin tiedän sen kumautetuksi vähemmästäkin syystä".
Näin sanoen hän heilutti tarhurilapiota, jolla tavallisesti puhdistettiin hänen pikku myymälänsä portaita; sen oli hän siepannut mukavimmin saatavana aseena vihamiehensä kurittamiseen ja läheni nyt tätä lapio ojolla. Varovainen skotlantilainen — sillä siksi ovat lukijat jo varmaankin päätelleet hänet puheenlaadun ja koulumestarimaisuuden perusteella — peräytyi raivostuneen rihkamakauppiaan tieltä, mutta ynseästi ja pitäen kättään miekankahvassa. Hän näytti pikemmin olevan menettämäisillään tavanmukaisen suopeutensa ja varovan käyttäytymisensä kuin säikkyvän hyökkäystä vastustajan taholta, josta hän oli voittopuolella iältään, voimiltaan ja aseiltaan.
"Perääntykää", hän sanoi, "isäntä Christie — perääntykää, sanon, ja ajatelkaa nahkaanne, mies. Olenpa pahasti härnättynäkin karttanut läimäyttämästä teitä omassa talossanne, koska olen tietämätön, mitä täkäläiset lait sanovat sisäänmurrosta ja kotirauhan rikkomisesta ja sen sellaisesta; ja sitäpaitsi en hevillä kajoisi teihin kadullakaan, joka on vapaa meille molemmille, sillä minä muistan entisen ystävällisyytenne ja osittain katson teidät eksytetyksi miesparaksi. Mutta jusupliut, mies, ja minulla ei ole tapana kirota, — jos kosketatte skotlantilaista pintaani sillä kihvelillä, niin annan Andrea Ferrarani tutustua sisäkaluihinne yhdeksän tuumaa syvältä, naapuri."
Ja samassa hän, vaikka yhä vetäytyen taaksepäin heristellyn lapion edestä, paljasti huotrasta kolmanneksen kopsakahvallista lyömämiekkaansa. John Christien vimmastus talttui joko hänen luontaisen malttavaisuutensa johdosta tai kenties osaksi kylmän teräksen takia, jota kiistakumppani hänelle viime toimenpiteellään välähytti.
"Tekisin hyvin, jos huutaisin nuijat kimppuusi ja toimittaisin sinut uitetuksi laiturin kupeella", sanoi hän, kuitenkin samalla laskien lapionsa maahan, "mokomankin viheliäisen ärhentelijän, joka tahtoo sivaltaa pistimensä kunniallista kansalaista vastaan hänen omalla ovellaan. Mutta laputa matkaasi ja luota saavasi suolaisen ankeriaan illalliseksesi, jos vielä lähestyt taloani. Soisin sen olleen Thamesin pohjassa silloin kun se ensin antoi suojan rehtinaamaisille lipeäkielisille ja kaksimielisille skotlantilaisille varkaille!"
"Se on huono lintu, joka oman pesänsä sokaisee", vastasi toinen, varmaankaan ei vähemmin rohkeana siitä, että näki asian kääntyvän rauhalliseksi väittelyksi; "ja vahinko on, että kunnon skotlantilainen on ikinä mennyt naimisiin vieraalla maalla ja laittanut maailmaan sellaista rahanylpeätä, puuropäistä, pulleamahaista ja hidasajuista etelämaalaista kuin te olette, isäntä Christie. Mutta jääkää hyvästi — hyvästi iäksi ja ainiaaksi; ja jos vielä vastakertana riitelette skotlantilaisen kanssa, mies, niin sanokaa hänestä itsestään niin paljon pahaa kuin mielitte, mutta älkää hänen herrastaan tai maanmiehestään, muutoin tuskin teidän latuskalakkinne säästää pitkiä korvianne ylämaalaisen kalvan typistykseltä, mies."