Tämän halvan maanmiehensä ystävällisyydessä, joka osittain johtui kansallistunnosta, osittain kauvan muistettujen suosionosoitusten tunnustuksesta, vaikka asianomaiset itse olivat niitä tuskin ajatelleetkaan, luuli loordi Glenvarloch nähneensä viimeisen myötätunnon ilmauksen, mitä hän saattoi kokea tällä kylmäkiskoisella hovitienoolla, ja hän tunsi, että hänen täytyi nyt suoriutua omin neuvoin tai joutua kerrassaan hukkaan.
Hän samosi pitkin useitakin kujia metsästyksen hälinän opastamana ja kohtasi moniakin kuninkaan urheilun alempia apumiehiä, jotka pitivät häntä tavallisena katselijana, tällaisia kun toisinaan päästettiin puistoon hovin virkailijain suostumuksella. Missään ei kuitenkaan näkynyt Jaakkoa tai ketään hänen huomattavaa hovilaistansa, ja Nigel alkoi ajatella, eikö hänen sillä uhallakin, että hän joutuisi samanlaiseen häväistykseen kuin äkkipikaisella tekosellaan Richie Moniplies, pitäisi mennä palatsin portille, puhutellakseen kuningasta tämän palatessa. Mutta Onnetar tarjosikin hänelle samassa omalla tavallaan tilaisuuden sellaiseen puhutteluun.
Hän asteli parhaillaan tuollaisella pitkällä käytävällä, joita risteili puistossa, kun hän ensin kuuli etäistä kahinaa ja sitte joutuisaa kavioiden töminää, joka vapisutti kamaraa hänen jalkainsa alla. Kaukainen huhuaminen varoitti häntä sitte väistymään kujan sivulle, jättääkseen vapaan tilan ajolle. Horjuen, vaahtoisena ja hien tummentamana, sieramet laajenneina huohottaen, pinnistäysi uroshirvi Nigelin kohdalle asti, missä sen tempasi nurin, ennen kuin se ehti kääntyä päin, kaksi vantteraa susikoiraa, sitä rotua, jota skotlantilaisen Ylämaan sitkeät hirvenpyytäjät vielä käyttävät, vaikka se on jo kauvan ollut tuntematon Englannissa. Toinen koira kävi eläintä kurkkuun, toinen iski suipon kuononsa ja terävät hampaansa melkein sen sisuksiin. Loordi Glenvarlochille, joka itse oli ikäänkuin metsästäjien ahdistama, olisi ollut luonnollista ajatella tilanteesta niinkuin raskasmielinen Jacques,[49] mutta tottumus on toinen luonto, ja minä pelkään, että hänen tunteensa olivat tässä kohtauksessa pikemmin harjaantuneen erämiehen kuin elämän opetuksia punnitsevan ajattelijan. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa antautua niihin, sillä jatko ilmestyi silmänräpäyksen kuluttua.
Ajoa seurasi yksinäinen herrasmies ratsulla, joka oli niin täydellisesti altis ohjaksille, että se totteli suitsien kosketusta niinkuin olisi tämä ollut mitä hienoimpaan koneistoon vaikuttava ulkonainen voimalähde. Istuen siis syvällä korkeareunaisessa ja lyhyessä satulassaan niin sullottuna pieluksiin, että hänen oli melkein mahdoton pudota, saattoi ratsastaja pelkäämättä tai epäröimättä lisätä tai heikentää vauhtiaan, joka ajon kiihdyttävimpinäkään hetkinä harvoin yltyi kolmeaneljännestä laukkaa joutuisammaksi, hevosen pidätellessä raajojaan milloinkaan pyrkimättä koulutetun kulkunsa rajan yli. Se turvallisuus, jolla hän näki hyväksi harjoittaa tätäkin suosittua ja tavallisesti hiukan vaarallista urheilua, ilmaisi hänet Jaakko-kuninkaaksi, kuten hänen muukin varustuksensa. Ketään saattolaista ei ollut näkyvissä; usein olikin hienon imartelun piirteenä sallia hallitsijan otaksua, että hän oli metsästyksessä karauttanut ohi kaikista muista ja jättänyt heidät taipaleelle.
"Hyvin tehty, Bash — hyvin tehty, Battie!" huudahti hän päästyään perille. "Kautta kuninkain kunnian, te tuotatte mainetta Balwitherin mäkilöille! Pitele hevostani, mies", huusi hän Nigelille, pysähtymättä katsomaan, ketä hän puhutteli; "pitele hepoani ja auta minut alas satulasta. Helkkariko sinua vaivaa, kuhnus, etkö voi kiirehtiä ennen kuin nuo laiskat vätykset saapuvat? Pitele ohjaksia kepeästi — älä anna sen kiepahtaa — nyt kannata jalustinta — hyvä on, mies, ja nyt meillä on jalkaimme alla terra firma." Ja vieläkään vilkaisematta apuriinsa veti sävyisä Jaakko-kuningas lyhyen, terävän metsästyspuukkonsa, joka oli ainoa miekan tapainen, mitä hän vähääkään sieti näkyvissään, sivalsi hyvin tyytyväisenä uroshirveä kurkkuun ja lopetti elukan tuskallisen riuhtomisen.
Loordi Glenvarloch tunsi hyvin tilaisuuden vaatiman metsämiesvelvollisuuden. Hän ripusti kuninkaan ratsun päitset puunoksaan, polvistui alamaisesti maahan, käänsi teurastetun hirven selälleen ja piteli saalista siinä asennossa, sillaikaa kun kuningas, joka metsästysinnossaan ei kyennyt mitään muuta tarkkaamaan, vihlaisi puukollaan elukan rintaa secundum artem; ja tehtyään poikkileikkauksen rinnan ihrakerroksen syvyyden tutkimiseksi hän huudahti kuin hurmiossa: "Kolme tuumaa valkoista ihraa rintalastan päällä! Mainiota — parahultaista — niin totta kuin olen kruunattu syntinen — eikä ainuttakaan perillä noista laiskoista vietävistä muuta kuin minä! Seitsemän — kahdeksan — kahdeksan haarukkaa sarvissa. Heikkari, kahdeksansarvikas, ja pyyntikauden ensimäinen! Bash ja Battie, siunatut olkaa te molemmat! Pusutkaa minua, lapsoset, pusutkaa." Koirat käskyn mukaan hyväilivät häntä, nuoleskelivat häntä verisin leukapielin ja saivat hänet pian sellaiseen siivoon, että olisi saattanut näyttää siltä kuin olisi valtiopetos päässyt estämättä kohdistumaan Herran voideltuun. "Alas, peijakkaat — alas, sen kallittavat", huusi kuningas ollen vähällä kellistyä isojen ajokoirien vallattomasta mielistelystä. "Mutta te olette ihan kuin ihmiset; kun antaa teille tuuman, niin te tempaatte kyynärän. Ja kuka lienetkään sinä, ystävä?" hän sanoi saatuaan nyt aikaa tarkata lähemmin Nigeliä ja huomaten, mitä ei ollut pyyntiriemastuksensa ensimäisessä intoutumisessa ehtinyt panemaan tähdelle; "et kuulu meidän saattueeseemme, mies. Jumalan nimessä, mikä piru sinä olet?"
"Onneton mies, sire", vastasi Nigel.
"Sen kyllä uskon", vastasi kuningas äkeästi, "muutoin en olisi nähnyt sinusta jälkeäkään. Alamaiseni pitävät kaiken onnellisuutensa itsekseen, mutta annas kun heillä sattuu joku solmu vyyhtiin, niin kylläpä varmasti kuulen siitä."
"Ja kelle muulle voimmekaan esittää valituksiamme kuin teidän majesteetillenne, joka on taivaan sijaishallitsijana meidän yläpuolellamme!" sanoi Nigel.
"Oikein, mies, oikein — varsin hyvin puhuttu", myönsi kuningas; "mutta teidän pitäisi suoda taivaan sijaishallitsijalle rahtunen rauhaa maankin päällä".