"Jos teidän majesteettinne suvaitsee katsella minua" — sillä tähän asti oli kuningas ollut niin kiireissään ensin koiriensa hemmottelussa ja sitte hirven leikkomisessa auki, että hän oli tuskin suonut apurilleen muuta kuin hetkellisen silmäyksen — "niin näette, kenet pakko rohkaisee käyttämään tilaisuutta, jollainen ei kenties enää koskaan uudistu".
Jaakko-kuningas katseli; veri virtasi pois hänen poskistaan, vaikka ne yhä pysyivät hänen jaloissaan viruvan elukan hurmeen tahrimina, hän pudotti puukon kädestään, loi taaksensa hätääntyneen katseen ikäänkuin joko miettien pakoa tai etsien apua, ja huudahti sitte: "Glenvarlochides, niin totta kuin minut ristittiin James Stuartiksi. Jo nyt kävi koreasti, ja minä yksinäni, ja vielä jalkasin!" lisäsi hän, yrittäen kiirehtiä ratsun selkään.
"Suokaa minulle anteeksi, että häiritsen teitä, valtiaani", sanoi Nigel asettuen kuninkaan ja hevosen väliin; "kuunnelkaa minua vain hetkinen!"
"Kuuntelen sinua parhaiten satulassa", vastasi kuningas. "En kuule sanaakaan jalkasin, mies, en sanaakaan, eikä ole säädyllistä tuolla tavoin seistä toljottaa ihan nenämme alla. Siirry tieltämme, mies, me vaadimme sitä uskollisuuden valasi nimessä. Lempoko niitä kaikkia vaivaakaan, missä kummassa ne viipynevät?"
"Kautta kantamanne kruunun, hallitsijani", pyysi Nigel, "jonka edestä esi-isäni ovat kunnostautuneet taistelussa, rukoilen teitä tyyntymään ja kuuntelemaan minua vain hetkisen!"
Hänen pyytämäänsä oli hallitsijan tuiki mahdoton myöntää. Hänen osoittamansa arkuus ei ollut selvää suoranaista raukkamaisuutta, joka luontaisena vaikuttimena häätää miehen pakosalle eikä voi herättää juuri muuta kuin sääliä tai halveksumista; se oli paljoa hullunkurisempaa ja sekavampaa tunnetta. Kuningas-poloinen oli sekä säikkynyt että suutuksissaan, halukas pääsemään turvaan ja samalla häpeissään arvokkuutensa halventamisesta, joten hän loordi Glenvarlochin yrittämiä selityksiä tarkkaamatta työntyi hevoseensa päin ja hoki: "Me olemme vapaa kuningas, mies — me olemme vapaa kuningas — meitä ei saa yksikään alamainen pidätellä. Luojan nimessä, mikä viivyttää Steenietä? Ja ylistetty olkoon Hänen nimensä, he tulevat — hoi, helei — tänne, tänne — Steenie, Steenie!"
Buckinghamin herttua karautti näyttämölle useiden hovilaisten ja kuninkaallisen metsästyksen palveluskuntaan kuuluvien henkilöiden saattamana ja alotti tavalliseen tuttavalliseen tapaansa: "Näen onnettaren suosineen rakasta taattoamme, kuten tavallista. Mutta mitä tämä merkitsee?"
"Mitäkö merkitsee? Mitäpä muutakaan kuin valtiopetosta", sanoi kuningas, "ja kaikki on sinun vikasi, Steenie. Rakas taattosi ja kumppalisi olisi voitu murhata, sen verran kuin sinä siitä välität."
"Murhata? Kiinni se roisto!" huudahti herttua. "Kautta taivaan, se on itse Olifaunt!" Kymmenkunta metsästäjää heittäysi heti alas ratsailta, antaen hevostensa porhaltaa irrallaan pitkin puistoa. Toiset tarttuivat kovakouraisesti loordi Glenvarlochiin, joka katsoi turhaksi yrittääkään vastarintaa, toisten hyöriessä kuninkaan ympärillä. "Oletteko haavoittunut, valtiaani — oletteko haavoittunut?"
"En tietääkseni", ilmoitti kuningas säikkynsä puuskassa, joka muuten oli jokseenkin anteeksiannettava noin arkamaiselle luonteelle, olletikin kun hän oli aikoinaan ollut monien kummallisten salahankkeiden alaisena, "en tietääkseni — mutta tutkikaa hänet — tutkikaa hänet. Olen varma siitä, että näin ampuma-aseita hänen viittansa alla. Varmasti haistoin ruutia — siitä olen ihan varma."