Loordi Glenvarlochilta siepattiin viitta yltä, jolloin hänen pistoolinsa tulivat näkyviin. Hetki hetkeltä tihenevästä väkijoukosta kajahti hämmästyksen ja tuomitsemisen huutoja, kun oletettu rikollinen tarkoitus täten ilmeni. "Pois se konna — salamurhaaja — verenhimoinen vaanija!" hoettiin kaikkialta, ja kuningas luonnollisesti piti omaa henkeänsä samassa arvossa kuin näköjään muutkin, joten hän huusi kaikkia katselijoita äänekkäämmin: "Niin, niin — pois hänet. Minä olen saanut kyllikseni hänestä, ja niin on saanut koko maa. Mutta älkää tehkö hänelle mitään ruumiillista vahinkoa — ja Jumalan tähden, hyvät herrat, jos olette varmat siitä, että olette täydellisesti riisuneet häneltä aseet, niin pistäkää poikkeen miekkanne, tikarinne ja puukkonne, sillä muutoin varmaankin tuotatte toisillenne vauriota."
Kuninkaan käsky palautti aseet joutuisasti huotriin, sillä ne, jotka olivat tähän asti heilutelleet niitä uskollisessa uljuudessaan, alkoivat sen johdosta muistaa, miten suunnatonta vastenmielisyyttä hänen majesteetissaan herätti paljas teräs. Se heikkous näytti olevan hänelle yhtä synnynnäistä kuin hänen arkuutensakin, ja yleensä arveltiin sen johtuneen siitä, että Rizzion raaka murha tapahtui hänen onnettoman äitinsä läsnäollessa ennen kuin hän oli vielä nähnyt päivänvaloa.
Prinssi oli metsästänyt toisessa osassa silloista laajaa puistoa ja saanut jotakin hätäistä ja hämärää vihiä siitä, mitä oli tekeillä. Hän tuli nyt kiireesti paikalle, mukanaan muutamia aatelismiehiä, joiden joukossa oli loordi Dalgarno. Hän hyppäsi satulasta ja kysyi kiihkeästi, oliko hänen isänsä haavoittunut.
"En huomatakseni, Charles-lapsonen — vain pikkusen uuvuksissani, kun yksinäni rynnistelin salamurhaajan kanssa. Steenie, kaadahan pikarillinen viiniä — nahkaleili riippuu puassamme. Muiskaa minua sitte, Charles-lapsonen", jatkoi hallitsija, saatuaan vahvistuskulauksensa. "Voi, mies, yhteiskunta ja sinä olette olleet ylen täpärällä kokea raskaan ja verisen iskun ja menettää rakkaan isän, sillä me olemme pater patriae kuten myös pater familias. Quis desiderio sit pudor aut modus tam cari capitis! Voi minua, kyllä olisi musta verka saanut hintaa Englannissa, ja kuivia silmiä olisi nähty harvassa!"
Ja ajatellessaan yleistä murhetta, joka olisi seurannut hänen kuolemaansa, puhkesi hyväsydäminen hallitsija itse haikeaan itkuun.
"Onko se mahdollista?" kysyi Kaarlo ankarasti, sillä toiselta puolen loukkasi hänen ylpeyttään isän käyttäytyminen, samalla kun hän toiselta puolen tunsi pojan ja alamaisen suuttumusta oletetusta kuninkaan henkeä tähdänneestä yrityksestä. "Puhukoon joku, joka on nähnyt, mitä tapahtui. Buckinghamin herttua!"
"En voi sanoa, mylord", vastasi herttua, "nähneeni mitään suoranaista väkivaltaa yritettävän hänen majesteettiansa vastaan, muutoin olisin kostanut heti paikalla".
"Silloin olisit menetellyt väärin innostuksessasi, George", huomautti prinssi. "Sellaiset pahantekijät on parempi jättää oikeuden haltuun. Mutta eikö se konna rynnistellyt hänen majesteettinsa kanssa?"
"Siten en voi tapausta määritellä, mylord", selitti herttua, joka monine vikoineenkin halveksi totuudesta poikkeamista. "Hän näytti haluavan pidättää hänen majesteettiansa, joka nähtävästi päin vastoin pyrki nousemaan ratsunsa selkään. Mutta hänen hallussaan on tavattu pistooleja vastoin julistusta, ja koska hän osoittautuu Nigel Olifauntiksi, jonka hillittömyydestä teidän kuninkaallinen korkeutenne on havainnut muutamia näytteitä, niin meillä tuntuu olevan aihetta arvella pahinta."
"Nigel Olifaunt!" kummeksui prinssi. "Onko se onneton mies voinut niin pian joutua uuteen rikkomukseen? Antakaa minun katsoa niitä pistooleja."