"Ethän toki ole niin varomaton, että käyt hypistelemään sellaisia paukahtajia, Charles-lapsonen?" sanoi Jaakko. "Älä anna niitä hänelle, Steenie — minä kiellän uskollisuudenvalasi nimessä! Ne saattavat laueta itsestään, kuten usein tapahtuu. Teetkö sen kuitenkin? Onko ikinä nähty niin itsepintaisia lapsia kuin me olemme saaneet rasitukseksemme! Eikö meillä ole henkivartijoita ja sotureita kylliksi, jottei sinun ole tarvis itse purkaa luikkuja — sinä kun olet asemani ja arvoni perillinen, ja kun ympärillä on niin monta miestä palkattuna uskaltamaan henkensä meidän tähtemme?"
Mutta isänsä huudahduksista välittämättä pysyi Kaarloprinssi itsepintaisuudessaan, joka oli hänelle ominaista pikku seikoissa samaten kuin tärkeissäkin asioissa; omin käsin purki hän pistooleista kahdet luodit, jotka olivat kumpaisenkin panoksina. Kaikki katselijat kohottivat kätensä kauhuissaan rikoksesta, jonka otaksuttiin olleen aikomuksena, ja pelastuksen täpäryydestä.
Nigel ei ollut vielä virkkanut sanaakaan — levollisesti pyysi hän nyt saada puhua.
"Mitä varten?" vastasi prinssi kylmäkiskoisesti. "Tiesitte olevanne syytetty raskaasta rikoksesta, ja sen sijaan että olisitte julistuksen mukaan antautunut oikeuden haltuun, tavataan teidät täällä tunkeutuneena hänen majesteettinsa luo laittomilla aseilla varustettuna."
"Sallikaa minun huomauttaa, teidän korkeutenne", selitti Nigel, "että minä kannoin noita onnettomia aseita omaksi varjeluksekseni, eikä ole montakaan tuntia kulunut siitä kun niitä tarvittiin muiden hengen suojelemiseen".
"Sen voipi uskoa, mylord", lausui prinssi yhä tyynenä ja järkähtämättömänä. "Viimeaikainen elämänlaatunne ja ne kumppanit, joiden seurassa olette viettänyt aikanne, ovat tutustuttaneet teidät väkivaltaisiin kohtauksiin ja aseisiin. Mutta minulle ei teidän ole puolustauduttava."
"Kuulkaa minua — kuulkaa minua, jalo prinssi!" pyysi Nigel kiihkeästi. "Kuulkaa minua! Te — te itsekin saatatte jonakuna päivänä tahtoa tulevanne kuulluksi, ja turhaan."
"Mitä, sir!" sanoi prinssi korskeasti. "Miten on minun ymmärrettävä tuo, mylord?"
"Jollei maan päällä, sir", vastasi vanki, "niin ainakin taivaalta meidän täytyy kaikkien rukoilla kärsivällistä ja suosiollista huomiota".
"Totta, mylord", myönsi prinssi ylpeästi taivuttaen päätänsä; "enkä minä nyt epäisi teiltä sellaista huomiota, jos siitä olisi teille apua. Mutta te ette joudu kärsimään mitään vääryyttä. Me tahdomme itse tutkia asiaanne."