Nyt muistutti kuninkaalle prinssi, joka kenties pelkäsi hänen aikovan kerrata koko Basilicon Doronin,[50] että oli ehkä parasta lähteä palaamaan palatsia kohti ja harkita, mitä on tehtävä yleisön viihdyttämiseksi, jossa aamun seikkailut arvatenkin herättäisivät kaikenmoisia mietteitä. Heidän astuessaan sisälle palatsin portista kumarsi muuan nainen ja ojensi paperia, jonka kuningas otti vastaan ja hiukan ähkäisten työnsi sivutaskuunsa. Prinssi ilmaisi olevansa hieman utelias tietämään sen sisällön. "Päivystävä kamaripalvelija kertoo sen sinulle", sanoi kuningas, "kun riisun uumatakkini. Luuletko, lapsonen, että minä voin lukea kaikki mitä käsiini työnnetään? Katsos tätä, mies" — hän viittasi isojen polvihousujensa taskuihin, jotka oli sullottu täyteen papereita — "me olemme kuin aasi — että niin sanommekaan — köyryssä kahden taakan välissä. Niin, niin, asinus fortis accumbens inter terminos, kuten Sanassa lausutaan. Niinpä niin, vidi terram quod esset optima, et supposui humerum ad portandum, et foetus sum tributis serviens — näin tämän Englannin maan ja jouduin sen kuormitetuksi kuninkaaksi."
"Olette tosiaankin hyvin sälytetty, rakas taattoni ja suosijani", virkkoi Buckinghamin herttua ottaessaan vastaan paperit, jotka Jaakko-kuningas tyhjensi taskuistaan.
"Niinpä vainkin", pitkitti hallitsija; "ottakaa ne haltuunne per aversionem, lapset — toinen lakkari lastattu anomuksilla, toinen häväistyskirjoituksilla; kyllä kelpaa meidän elää. Totta toisen kerran uskonkin, että Kadmuksen tarina oli hieroglyfinen ja että hänen kylvämänsä lohikäärmeen hampaat olivat hänen keksimänsä kirjaimet. Sinä naurat, Charles-lapsonen? Muista mitä sanon. Kun ensin tulimme tänne omasta maastamme, missä ihmiset olivat yhtä karkeita kuin sää, niin olikin Englanti hemmetin suojainen paikka; olisi voinut luulla, että kuninkaalla ei ollut juuri muuta tehtävää kuin käyskennellä hiljaisten vesien äärellä, per aquam refectionis. Mutta ties miten tai miksi onkaan paikka nyt murheellisesti muuttunut — luehan tuokin herjaus meistä ja hallinnostamme. Lohikäärmeen hampaat ovat kylvettyjä, Charles-lapsonen; rukoilen Jumalaa, että ne eivät nouse aseelliseksi sadokseen sinun päivinäsi, jollen minä elä näkemään sitä. Jumala varjelkoon minua siitä nähtävästä, sillä sen leikkaamisesta tulee penteleenmoinen punnerrus."
"Kyllä tiedän, miten tukahutan kylvön jo oraalle — haa, George?" virkahti prinssi kääntyen suosikkiin, ja hänen katseensa ilmaisi hiukan halveksimista isän pahoista aavistuksista ja täyttä luottamusta hänen oman harkintansa ylempään lujuuteen ja päättäväisyyteen.
Tämän keskustelun aikana työnnettiin ja laahattiin Nigeliä aseellisen oikeudenpalvelijan kaitsemana pikku kaupungin läpi, jonka koko asujamiston oli hälyttänyt liikkeelle huhu kuningasta vastaan tehdystä murhayrityksestä, joten väki tunkeili näkemään oletettua kavaltajaa. Hetken sekamelskassa eroitti hän ruokalan isännän kasvot tyrmistyneeseen ällistykseen jähmettyneinä ja parturin irvistelemässä kauhun ja kiihkeän uteliaisuuden vaiheella. Niinikään luuli hän vilahdukselta havainneensa vihreänuttuisen souturinsa.
Hänellä ei ollut mitään aikaa huomautuksiin, sillä hänet asetettiin veneeseen oikeudenpalvelijan ja kahden huovin keskelle sekä soudettiin ylös virtaa niin nopeasti kuin kuuden vankan airomiehen käsivarret kykenivät kiskomaan pakovettä vastaan. He sivuuttivat mastometsikköjä, jotka jo silloin hämmästyttivät muukalaista Lontoon kauppaliikkeen suuruudella, ja lähenivät viimein matalia ja mustuneita vallinsakaroilla varustettuja muureja, joista siellä täällä kurkisti järeä kanuuna tai paikotellen pistäysi näkyviin yksinäinen aseistettu vartija, niiden muutoin suurestikaan osoittamatta linnoituksen sotaisia kauhuja. Ulkoneva matala holvikaari, joka oli samanlaisissa olosuhteissa ammottanut monille viattomille ja monille syyllisille, levitti nyt synkän varjonsa Nigelin yli. Vene laskettiin kiinni leveihin portaisiin, joita vastaan virran veltot laineet liplattivat. Palvelusvuorolla oleva vartija katsoi ulos pikkuportista ja puhui oikeudenpalvelijan kanssa kuiskaamalla. Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi Towerin päällikkö ja otti talletettavakseen Nigelin, Glenvarlochin loordin, antaen siitä kuitin.
28. LUKU.
Petetty aviomies.
"Te tornit Caesarin![51] te Lontoon tahra, monilla murhatöillä ruokitut!"
huudahtaa Gray. Kauvan ennen häntä on Bandello lausunut jokseenkin samaa, ja sen ajatuksen on täytynyt muodossa tai toisessa usein johtua niiden mieleen, joilla tuossa muistettavassa valtiovankilassa oleskelleiden muiden asukasten kohtaloa muistellessaan on saattanut olla liiankin paljon syytä arvata omansa. Pimeä ja matala holvi, joka näytti Danten Helvetin pääsykäytävän tavoin epäävän kaiken paluun toivon — vartijain jupisevat äänet ja ristikkoisen pikkuportin avaamisessa ja sulkemisessa noudatetut pikkumaiset muodollisuudet — linnoituksen päällikön kylmäkiskoinen ja väkinäinen tervehdys, hänen osoittaessaan vangilleen sitä jämeätä kunnioitusta, jota käskyvalta maksaa verona säädyllisyydelle — kaikki painosti Nigelin sydäntä, teroittaen hänen mieleensä julmaa vankeuden tietoisuutta.