"Olen vankina", hän virkahti, sanojen kirvotessa hänen kieleltään melkein huomaamatta; "olen vankina, ja Towerissa!"
Päällikkö kumarsi. "Ja minun velvollisuutenani on", hän sanoi, "osoittaa teidän ylhäisyydellenne kamari, jossa minun on pakko saamieni määräysten mukaan asettaa teidät jonkun verran pidätyksen alaiseksi. Teen sen niin helpoksi kuin velvollisuuteni sallii."
Nigel vain kumarsi vastaukseksi tähän kohteliaisuuteen ja seurasi päällikköä kävelypaikan läntisellä sivulla kappelin vieressä sijaitsevaan ikivanhaan rakennukseen, jota siihen aikaan käytettiin valtiollisten vankien säilytyspaikkana; meidän päivinämme se on linnoituksen vartioon kuuluvien upseerien ruokalana. Kaksinkertaiset ovet avattiin, vanki kohosi muutamia askelmia päällikön ja ylempiarvoisen vartijan seuraamana. He astuivat tilavaan, mutta muodoltaan säännöttömään, matalakattoiseen ja hämärään huoneeseen, joka oli kovin niukasti kalustettu. Vartijalla oli määräyksenä sytyttää tuli ja pitää huolta loordi Glenvarlochin toivomuksista kaikessa, mitä hänen velvollisuuksiinsa soveltui; ja päällikkö poistui kumartaen, lausuttuaan tavanmukaisen kohteliaisuuden, että hänen jalosukuisuutensa ei toivottavasti pitkääkään aikaa viipyisi hänen valvontansa alaisena.
Nigel olisi tehnyt muutamia kysymyksiä vartijalle, joka jäi panemaan huonetta kuntoon, mutta mies oli omaksunut toimensa hengen. Hän ei ollut kuulevinaankaan vangin toisia kysymyksiä, vaikka ne olivat laatuaan mitä tavallisimpia, ja toisiin hän kyllä vastasi, mutta niin lyhyeen ja jurosti, että joskaan hänen sävynsä ei ollut suorastaan töykeä, se ei kuitenkaan rohkaissut pitkittämään haastelua.
Nigel jätti hänet senvuoksi askartelemaan äänettömänä ja alkoi kuluttaa aikaansa surullisia mietteitä herättävällä tehtävällä, lueskellen nimiä, valiolauselmia, säkeitä ja merkkipiirrelmiä, joita hänen vankeutensa edeltäjät olivat kyhänneet talletuspaikkansa seiniin. Hän näki mainittuina monia unohtuneita kovaosaisia toisten seassa, jotka säilyvät muistissa kunnes Englannin historia häviää. Harras katolilainen oli tulkinnut hurskaita tunteitaan päivää ennen kuin oli vahvistanut uskontunnustuksensa Tyburnin mäellä, samoin kuin luja protestantti odottaessaan Smithfieldin kentän roviota. Onneton Jane Grey, jonka kohtalo on herättänyt seuraavilta sukupolvilta kyyneleitä, oli hennolla kädellään jättänyt piirrelmänsä vertailtavaksi rohkeampaan käsialaan, joka oli uurtanut syvälle seinään karhun ja ryhmysauvan, ylpeän Dudley-suvun ylvään tunnuksen. Se oli kuin profeetan käsikirjoitusta, valituksen ja murheen ilmaisua, mutta oli joukossa myös lyhyitä tyynen alistumisen huudahduksia ja mitä lujinta päättäväisyyttä haastavia lauseita.
Edeltäjiensä kärsimysten raskasmielisessä tarkastelussa keskeytti loordi Glenvarlochin hänen vankilansa oven äkillinen avautuminen. Vartija sieltä tuli ilmoittamaan, että vankilan päällikkö oli määrännyt hänen ylhäisyydelleen vankikumppanin seuralaiseksi ja palvelijaksi. Nigel vastasi kiireisesti, ettei hän kaivannut mitään palvelusta, vaan tahtoi mieluummin olla yksinään; mutta vartija antoi hänen ymmärtää murisevan kohteliaasti, että päällikkö pystyi parhaiten arvostelemaan, miten hänen vangeistaan on pidettävä huolta ja että hänen ylhäisyytensä ei voinut saada mitään kiusaa tulokkaasta, joka oli niin heiverö poikanen, että häntä tuskin kannattikaan sulkea lukkojen taa. "Hei, Giles", käski hän, "tuo se lapsonen sisälle vain".
Toinen vartija työnsi nuorukaisen edellään huoneeseen, molemmat miehet peräytyivät, ja telkeet kirskuivat ja ketjut rämisivät, kun he asettivat takaisin paikoilleen nämä raskaat vapauden kytkyimet. Pojan puku oli mitä hienointa harmaata verkaa ja somisteltu hopeanauhoilla, ja samaa kuosia oli ruskea levätti. Musta samettinen monterolakki oli painettu alas otsalle ja melkein peitti sen osan kasvoja, joka pistäysi esiin runsaista pitkistä hiuskiharoista. Hän seisoi hievahtamattomana paikallaan, mihin vartija oli hänet hellittänyt takinkauluksen kouraisusta, noin kahden jalan päässä ovesta, silmät tähdättyinä permantoon ja joka jäsen vapisevana hämmennyksestä ja säikystä. Nigel olisi hyvin tullut toimeen ilman hänen seuraansa, mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut nähdä sielun tai ruumiin hätää, yrittämättä huojentaa sitä.
"Reipastaudu, poikaseni", sanoi hän. "Meistä näyttää tulevan vähäksi aikaa kumppanukset — ainakin uskon sinun pidätyksesi piammiten päättyvän, koska olet liian nuori ollaksesi syypää mihinkään pitkällistä rangaistusta ansaitsevaan. No, no — älä ole masennuksissasi. Kätesi on kylmä ja vapisee? — ja ilmakin on lämmin — mutta kenties tuntuu sinussa tämän hämyisen huoneen kosteus. Asetu tulen ääreen. Mitä! Itkemäänkö valmis, miekkonen? Älä toki ole lapsi. Sinulla ei ole vielä partaa kyyneltesi halvennettavaksi, mutta et sinä kuitenkaan saisi vetistellä kuin tyttö. Ajattele olevasi vain suljettu talteen laiskottelevan koulustajäännin tähden, ja varmasti voit siten viettää päivän pirteänä."
Poika antoi taluttaa itsensä tulen ääreen istumaan, mutta pitkän aikaa pysyttyään ihan siinä asennossa, johon oli istuutuessaan painunut, hän äkkiä muutti sitä, väännelläkseen käsiään mitä tuskallisimmin, ja sitte hän kasvonsa niillä peittäen itki niin hereästi, että kyyneleet tulvivat hentojen sormien lomista.
Nigel unohti jossain määrin oman asemansa, surkutellessaan sitä kirvelevää ahdistusta, joka näytti kerrassaan vallanneen noin nuoren ja kauniin olennon, ja pojan viereen istuutuen käytti hän viihdyttävimpiä sanoja, mitä hänelle johtui mieleen, lieventääkseen tämän tuskaa; haastellessaan hän ikäeron perusteella siveli ystävällisesti kädellään masentuneen nuorukaisen pitkiä hiuksia. Poika näytti niin aralta, että säpsähteli tästäkin vähäisestä tuttavallisuudesta, mutta kun loordi Glenvarloch hänen ujoutensa oivaltaessaan mukautui siihen ja asettui tulisijan toiselle puolelle, esiintyi vieras keventyneemmin ja kuunteli näköjään huomaavasti todisteluja, joilla Nigel tuon tuostakin yritti saada hänet edes hillitsemään murheensa rajuutta. Pojan kuunnellessa valuivat hänen kyyneleensä vieläkin vuolaina, mutta näyttivät vuotavan helpoittuneesti, hänen nyyhkytyksensä olivat vähemmin puistattelevia ja vaimenivat vähitellen hiljaisiksi huokauksiksi, jotka kenties ilmaisivat yhtä suurta surua kuin hänen ensimäisetkin epätoivoiset kohtauksensa, mutta ainakin kuvastivat hätäännyksen hälvenemistä.