"Sano minulle, kuka ja mikä olet miehiäsi, poikaseni", kehoitti Nigel. "Katso minut, lapsonen, kumppaniksi, joka tahtoo olla sinulle ystävällinen, kunhan vain osoittaisit hänelle, miten hän voisi avustaa sinua."
"Sir — mylord, tarkoitan", vastasi poika hyvin arasti, ja hänen äänensä kuului tuskin sitä lyhyttäkään välimatkaa, joka heidät eroitti, "te olette kovin hyvä — ja minä — olen hirveän onneton —"
Uusi kyyneltulva keskeytti hänen aikomansa lauseen, ja tarvittiin uusia suopeita selityksiä ja rohkaisuja loordi Glenvarlochin taholta hänen jälleen tyyntyäkseen sen verran, että kykeni ymmärrettävästi ilmaisemaan ajatuksensa. Vihdoin sai hän kuitenkin virketyksi: "Tajuan hyväntahtoisuutenne, mylord — ja olen siitä kiitollinen — mutta minä olen onneton raukka, ja valitettavasti kärsin vain oman vikani tähden."
"Me olemme harvoin kerrassaan onnettomia, nuori tuttavani", viihdytteli Nigel, "olemattamme siitä itse enemmän tai vähemmän vastuussa — sen voin minä hyvin sanoa, kun muutoin en nyt olisi tässä — mutta sinä olet kovin nuori etkä ole voinut paljoakaan toimittaa vastattavaksesi".
"Voi, sir, jospa voisin sanoa niin! Mutta minä olen ollut omapäinen ja uppiniskainen — ja äkkipikainen ja hillitön — ja nyt — kuinka kalliisti nyt saankaan sen maksaa!"
"Joutavia, poika", vähäksyi Nigel. "Rikkomuksesi täytyy olla joku lapsellinen kepponen — joku määrättyjen rajojen sivuuttaminen — satunnaisen mielijohteen pikku vallattomuus. Ja kuitenkin — miten olisi mikään sellainen toimittanut sinut Toweriin? Sinussa on, nuori mies, jotakin salaperäistä, jota minun on tutkittava."
"Toden totta, mylord, minussa ei ole mitään pahaa", virkahti poika, jota viime sanat näyttivät enemmän säikähdyttävän tunnustukseen kuin kaikki Nigelin äskeiset ystävälliset selitykset ja lohdutukset olivat kyenneet häneen tehoamaan. "Minä olen viaton — tarkoitan, olen kyllä tehnyt väärin, mutten mitään ansaitakseni telkeämistä tähän kamalaan paikkaan."
"Sano minulle siis totuus", käski Nigel rohkaisevasti. "Sinulla ei ole mitään peljättävänä minun taholtani, ja kenties yhtä vähän toivottavana — mutta joka tapauksessa tahtoisin tässä asemassani tietää, kenen kanssa puhun."
"Onnettoman — pojan kanssa, sir — ja joutilaan ja kujeilevan, kuten teidän ylhäisyytenne sanoi", vastasi poikanen katsahtaessaan kumppaniinsa ja näyttäen kasvot, joilla pelon ja häpeilyn vaihdellessa kalpeus ja punehdus vuoroittelivat. "Läksin isäni luota luvatta katselemaan kuninkaan metsästystä Greenwichin puistossa; äkkiä huudettiin kavallusta, ja kaikki portit suljettiin — minä säikähdyin ja lymysin tiheikköön, josta minut keksivät eräät kaitsijat ja ottivat kuulusteltavakseen — ja he sanoivat, että minä en tehnyt kunnollista tolkkua itsestäni — ja niin minut lähetettiin tänne."
"Onneton olen minä, peräti onneton olento", huoahti loordi Glenvarloch, nousten astelemaan edes takaisin huoneessa; "minua ei mikään lähesty joutumatta omasta nurjasta kohtalostani osalliseksi! Kuolema ja vankeus kärkkyvät kintereilläni ja kietovat verkkoonsa kaikki, jotka tavataan läheltäni. Kuitenkin kuulostaa tämän pojan kertomus kummalliselta. — Sinä sanot, että sinua kuulusteltiin, nuori ystäväni. Salli minun kysyä sinulta, ilmoititko nimesi ja miten pääsit puistoon — jos sen teit, niin en ollenkaan käsitä pidätystäsi."