"En uskalla sanoa", vastasi nuorukainen.
"Sinussa on jotakin kummallista, nuori ystäväni", sanoi loordi Glenvarloch, lievällä väkivallalla siirtäen syrjään käden, jolla poika oli taas peittänyt silmänsä. "Älä kiusaa mieltäsi ajattelemalla asemaasi juuri tällähaavaa — valtimosi tykkii rajusti, ja kätesi on kuuma — laskeudu tuolle makuulavalle ja koeta tyyntyä uneen. Se on nopein ja paras keino mielikuvien karkoittamiseksi, joilla rasitat itseäsi."
"Kiitän teitä huomaavaisesta hyväntahtoisuudestanne, mylord", vastasi poika. "Luvallanne jään kuitenkin tuokioksi alalleni tähän nojatuoliin — minun on tässä parempi kuin makuulla. Voin häiriintymättömästi ajatella, mitä olen tehnyt ja saan vielä tehdäkseni; ja jos Jumala lähettää uinahduksen näin uupuneelle olennolle, niin se on mitä tervetullein."
Niin sanoen poika veti pois sormensa Nigelin kädestä, kietaisi ympärilleen ja osittain kasvoilleen väljän levättinsä poimut ja antausi uinumaan tai miettimään. Tämän ja edellisen päivän näännyttävistä kokemuksista huolimatta pitkitti hänen kumppaninsa sillävälin huoneensa lattian mittelyä.
Jokainen lukija on kokenut hetkiä, jolloin ihminen ei mitenkään pääse ulkonaisten olosuhteiden valtiaaksi eikä edes kykene hallitsemaan omien ajatustensa oikullista valtakuntaa. Nigel luonnollisesti halusi harkita omaa asemaansa kylmäverisesti ja määrätä menettelytavan, joka hänen oli järkevänä ja urheana miehenä omaksuttava; mutta hänen tilanteensa kaikesta jännityksestä huolimatta kävi väkisinkin niin, että vankikumppanin asema sai suuremman sijan hänen ajatuksissaan kuin hänen omansa. Tätä mielen haihattelua ei käynyt selittäminen, mutta turha sitä vastaan oli ponnistellakin. Hänen korvissaan sointui vieläkin suloisimman äänen rukoileva kaiku, mitä hän oli koskaan kuullut; puhujan kielen näytti kyllä nyt uni kahlehtineen. Hän lähestyi varpaillaan katsomaan, nukkuiko vieras. Levätin laskos kätki kasvojen alaosan kokonaan, mutta hiukan syrjään painunut lakki salli hänen nähdä sinisuonisen otsan, ummistuneet silmät ja pitkät silkkihienot silmäripset.
"Lapsi-parka", mietti Nigel katsellessaan häntä siinä ikäänkuin suojaiseen turvaan levättinsä syleilyssä päässeenä, "kaste on vielä ripsilläsi, ja sinä olet ihan itkenyt itsesi nukuksiin. Suru on tyly vaalijatar noin nuorelle ja hennolle. Uinu rauhassa, en sinua häiritse. Omat vastukseni vaativat huomiota, ja niitä on minun nyt ruvettava pohtimaan."
Hän yritti toteuttaa aiettaan, mutta alituiseen estivät häntä siitä arvailut, joita äskeiseen tapaan tunkeusi hänen mieleensä, enemmän koskien nukkujaa kuin häntä itseään. Hän oli suutuksissaan ja kiusaantunut, moittien itseään siitä ylenpalttisesta osanotosta, jota tunsi vento vieraan tulokkaan asioita kohtaan, tietämättä tästä mitään muuta kuin että poika oli työnnetty hänen seuraansa, kenties vakoojaksi niiden toimesta, joiden talteen hänet oli jätetty. Mutta lumous ei ollut hälvennettävissä, vastustellut ajatukset ahdistivat häntä yhäti.
Siten kului puoli tuntia tai enemmänkin, jolloin taas kuului avautuvien salpojen kirskunaa, ja vartijan ääni ilmoitti, että muuan mies halusi puhutella loordi Glenvarlochia. "Mies puhutella minua, nykyisissä olosuhteissani! Kuka saattaa hän olla?" Ja John Christie, hänen isäntänsä Paavalin laiturin viereltä, ratkaisi hänen ihmettelynsä astumalla huoneeseen. "Tervetuloa — kaikesta sydämestäni, kelpo isäntä!" toivotti loordi Glenvarloch. "En olisi voinut uneksiakaan näkeväni teitä nykyisessä tiukassa asunnossani." Ja entiseen suopeaan ja suoraan tapaansa hän astui Christien luo ja tarjosi kätensä, mutta John kavahti taaksepäin kuin basiliskin katsetta karttaen.
"Pitäkää mielistelynne omana hyvänänne, mylord", sanoi hän ynseästi; "minä olen kokenut niitä jo sen verran kuin koko elinajakseni kaipaan".
"Mitä, master Christie", kummeksui Nigel, "mitä tämä merkitsee? Enhän liene loukannut teitä?"