"Älkää minulta mitään kyselkö, mylord", kielsi Christie jäykästi. "Olen rauhan mies — en tullut tänne rinnustelemaan kanssanne tässä paikassa ja käänteessä. Olettakaa vain kerta kaikkiaan hyvin tietäväni kaikki, mitä olen: teidän ylhäisyytenne jaloudelle velkaa, ja ilmoittakaa minulle sitte mahdollisimman lyhyeen, missä se onneton nainen on — mihin olette hänet jättänyt."
"Mihin olen hänet jättänyt!" oudoksui loordi Glenvarloch. "Kenet jättänyt? En käsitä tarkoitustanne."
"Ka, niin, mylord", tuumi Christie, "vaikka nyt kuinka näyttelette ihmetystä, täytyy teidän jokseenkin arvata, että puhun siitä hupakko-poloisesta, joka oli minun vaimona ennen kuin hän joutui teidän ylhäisyytenne hempukaksi".
"Vaimonne! Onko vaimonne hyljännyt teidät? Ja jos on, niin tuletteko vaatimaan häntä minulta?"
"Kyllä, mylord, niin kummalliselta kuin saattaakin tuntua", vastasi Christie purevan ivallisesti ja huulet vääntyneinä nauruun, joka pisti räikeästi silmään hänen tuskaisten kasvonpiirteittensä, salamoitsevien katseittensa ja vaahtoisten suupieltensä vastakohtana, "tulin tosiaankin tekemään sen vaatimuksen teidän ylhäisyydellenne. Tietenkin ihmettelette mokomaa vaivautumistani, mutta, nähtävästi suuret miehet ja pienet miehet ajattelevat eri tavalla. Hän on maannut povellani ja juonut pikaristani, ja olkoon hän mikä onkin, en voi unohtaa, että — vaikka en tahdo häntä enää koskaan nähdä — että hän ei saa joutua kokemaan nälkää, mylord, tai tekemään vielä pahempaa leipänsä ansaitsemiseksi, joskin teidän ylhäisyytenne taitaa arvella, että minä riistän etuja yleisöltä, yrittäessäni muuttaa hänen elämäntapojaan."
"Niin totta kuin olen kristitty ihminen, kautta herrasmiehen kunnian", vakuutti loordi Glenvarloch, "jos vaimonne on joutunut johonkin vahinkoon, en minä tiedä siitä mitään. Taivaan nimessä toivon teidän erehtyneen yhtä suuresti hänen syyllisyydestään kuin olettaessanne minut siihen osalliseksi."
"Hyi, hävetkää, mylord", puheli Christie, "miksi tahdotte tehdä jutusta niin sitkeän? Hän on vain vanhan rihkamasaksan vaimo, taulapään, joka älyttömyydessään nai kahtakymmentä vuotta nuoremman naisen kuin hän itse oli. Teidän ylhäisyytenne ei voi saada siitä sen enempää kunniaa kuin olette jo saanut, ja mitä etuun ja viihdytykseen tulee, niin lienee Nelly-emäntä nyt tarpeeton tyydytykseksenne. Olisin pahoillani huvittelunne keskeyttämisestä; vanhan aisankannattajan pitäisi ottaa paremmin lukuun asemansa. Mutta teidän ylvään ylhäisyytenne ollessa suljettuna tänne kuningaskunnan muiden huomattujen henkilöiden joukkoon ei Nelly-emäntää arvattavasti lasketa jatkamaan armastelun hetkiä, jotka —" Kiihtynyt aviomies alkoi sopertaa, luopui ivallisesta sävystään ja pitkitti iskien sauvansa lattiaan: "Voi, jospa nuo petolliset raajanne, joiden soisin olleen rampautuneita silloin kun ne ensi kertaa astuivat kunniallisen kynnykseni yli, olisivat vapaat kytkyimistä, jotka ne ovat niin täydellisesti ansainneet! Myöntäisin teille nuoruutenne ja aseenne edun ja luovuttaisin sieluni paholaiselle, jollen minä tällä tammikartullani tekisi teistä sellaista esimerkkiä kaikille kiittämättömille, luihuille hovilaisille, että jäisi sananlaskuksi aikojen loppuun asti, miten John Christie peittosi vaimonsa hienon rakastelijan."
"En ymmärrä hävyttömyyttänne", sanoi Nigel, "mutta minä annan sen anteeksi, koska te olette joutunut jonkun kummallisen harhaannuksen valtaan. Mikäli voin käsittää kiivasta syytöstänne, on se kerrassaan ansaitsematon minun taholtani. Te näytte lukevan syykseni vaimonne viettelemisen — toivoakseni on hän viaton. Minun suhteeni hän ainakin on yhtä viaton kuin taivaan enkeli. En ole milloinkaan ajatellut häntä tai koskettanut hänen kättään taikka poskeaan muutoin kuin kunnioittavan kohteliaasti."
"Niin, kyllä — kohteliaasti! — se on aivan oikea sana. Hän ylisteli aina teidän ylhäisyytenne kunnioittavaa kohteliaisuutta. Sillä kohteliaisuudellanne te kaksistanne petitte minut. Mylord — mylord, te ette tullut luoksemme kovinkaan varakkaana miehenä — sen tiedätte. Voitonpyynnistä en ottanut halvan kattoni alle teitä ja pöyhkeätä Don Diegoanne. En koskaan pitänyt väliä, oliko se pikku huone vuokrattuna vai ei; tulin toimeen ilman. Koko laiturin naapuristo tietää, että John Christiellä on varoja ja halua ystävälliseen tekoon. Kun te ensin astuitte kunniallisesta ovestani sisälle, olin niin onnellinen kuin tarvitsee olla miehen, joka ei ole mikään nuori heitukka ja on saanut luuvalon. Nelly oli mitä herttaisin eukkonen — saattoi joskus sattua jotakin sananharkkaa hameesta tai nauhasta, mutta ystävällisempää sielua ei voinut olla eikä ikäisekseen huolellisempaa, kunnes te tulitte — ja mitä onkaan hän nyt! Mutta minä en hullaannu itkemään, jos voin auttaa. Mitä hän on, se ei ole kysymyksenä, vaan missä hän on; ja se minun pitää kuulla teiltä, sir."
"Kuinka voitte sen kuulla, kun sanon teille", vastasi Nigel, "että olen yhtä tietämätön kuin tekin tai oikeastaan enemmänkin? Tähän hetkeen asti en ole kuullut mitään vaimonne ja teidän kesken sattuneesta selkkauksesta."