"Se on vale", tokaisi John Christie jyrkästi.
"Mitä, senkin heittiö!" kiivastui loordi Glenvarloch; "käytättekö asemaani solvauksiin? Ellen pitäisi teitä hulluna ja kenties joutuneena siihen tilaan jonkun kärsimänne vääryyden johdosta, niin huomaisitte, ettei aseettomuuteni ole teille suojeluksena — iskisin päänne murskaksi seinään."
"Niin, niin", vastasi Christie, "rehennelkää miten mielenne tekee. Olette oleksinut ravintoloissa ja Alsatiassa, luonnollisesti oppien pukarin voimasanoja. Mutta sanon vieläkin, että te valehtelette väittäessänne olevanne tietämätön vaimoni petollisuudesta, sillä kun teitä kiusoiteltiin siitä iloisten kumppanienne parissa, oli se seuranne yleisenä leikkipuheena, ja teidän ylhäisyytenne otti vastaan kaiken kunnian, jota he teille soivat kuhertelustanne ja kiitollisuudestanne."
Tässä kohden osasi syytös todelliseen seikkaan, joka pahasti nolostutti loordi Glenvarlochia, sillä hän ei voinut kunniallisena miehenä kieltää, että loordi Dalgarno ja muut olivat toisinaan puhuneet hänelle pilojaan Nelly-emännästä ja että — vaikka hän ei ollut esiintymiseltään juuri ollut le fan faron des vices qu'il n'avait pas — hän ei ainakaan ollut kyllin innokkaasti puhdistautunut tuollaisen rikkomuksen epäluulosta miesten silmissä, jotka pitivät sitä ansiona. Hiukan epäröiden ja lieventelevään tapaan tunnusti hän senvuoksi, että oli lasketeltu joitakuita joutavia kokkapuheita tuon otaksuman perusteella, niin tyyten aiheeton kuin se olikin. John Christie ei ottanut kuullakseen sen pitempää puolustelua. "Oman myönnytyksenne mukaan", hän sanoi, "annoitte leikillä kertoa itsestänne valeita. Mistä tiedän puhuvanne totta nyt vakavana ollessanne? Te kaiketi katsoitte kauniiksi kulkea kunniallisen perheen häväisijän maineessa — kuka ei ajattelisi, että teillä oli todellisia perusteita kehnon pöyhkeilynne tueksi? Minä ainakaan en usko toisin, ja sentähden, mylord, ottakaa varteen mitä sanon. Te olette nyt itse pulassa — niin totta kuin toivotte selviytyvänne siitä eheänä, henkeä ja omaisuutta menettämättä, ilmaiskaa minulle, missä se onneton on. Ilmaiskaa minulle, jos toivotte taivaan armoa — ilmaiskaa, jos pelkäätte helvettiä — ilmaiskaa, jollette soisi perikatoon joutuneen naisen ja murtuneen miehen kirouksen seuraavan teitä läpi elämän ja todistavan vastaanne kuolemantakaisena tilinteon päivänä. Te olette liikutettu, mylord, näen sen. En voi unohtaa minulle tekemäänne vääryyttä. En voi edes luvata antavani sitä anteeksi — mutta ilmaiskaa minulle, niin ette enää koskaan näe minua tai kuule soimauksiani."
"Mies-parka", vastasi loordi Glenvarloch, "te olette sanonut enemmän, paljoa enemmän kuin kylliksi, liikuttaaksenne mieltäni syvästi. Jos olisin vapaana, niin antaisin teille parhaan apuni sen miehen etsimiseksi, joka on tehnyt teille vääryyttä, sitäkin hartaammin kun aavistelen asukkaananne olemiseni jossain määrin koituneen etäiseksi aiheeksi riistäjän pääsylle lammastarhaanne."
"Minua ilahuttaa, että teidän ylhäisyytenne myöntää minulle niin paljon", huomautti John Christie palautuen siihen katkeroittuneeseen ivaan, jolla hän oli alottanut tämän kummallisen keskustelun. "Säästän teiltä sen enemmät moitteet ja vastaväitteet — päätöksenne on tehty, ja minun samaten. Vartija hoi!" Vartija astui sisälle, ja John jatkoi: "Tahdon päästä ulos, veikko. Pitäkää tarkoin silmällä asukastanne — olisi parempi päästää irralleen Towerin mäelle puolet noista luolissaan värjöttävistä pedoista[52] kuin että tämä samainen sileänaamainen ja liukaskielinen herrasmies palautettaisiin rehellisten ihmisten seuraan!"
Niin sanoen hän poistui kiireesti huoneesta, ja Nigelillä oli kylliksi aikaa valitella nurjaa kohtaloaan, joka ei tuntunut koskaan herkeävän vainoamasta häntä syyttömästi rikoksista ja kietomasta häntä epäluuloihin teoista, joita hän kauhistui. Hän ei kuitenkaan voinut olla tunnustamatta itselleen, että kaikki se kiusa, jota hän saattoi kokea John Christien nykyisestä syytöksestä, oli tähän asti ansaittua, hänen sallittuaan turhamaisuudesta tai oikeammiten pilanteon kohtaamisen vastahakoisuudesta olettaa itsensä kykeneväksi kehnoon vieraanvaraisuuden polkemiseen pelkästään syystä että narrit sanoivat sellaista urotyöksi. Hänen tuskaannukselleen ei ollut suinkaan lievikkeenä se muisto, mitä Richie oli kertonut ravintolan teikarien naureskelusta hänelle takanapäin, kun hän oli ottanut vastaan mainetta vehkeestä, jonka hoitamiseen hänellä ei todellisuudessa ollut luontoa. Hänen teeskentelynsä oli sanalla sanoen toimittanut hänet siihen onnettomaan asemaan, että häntä pilkkasivat kerskurina ne hurjastelevat nuoret miehet, joiden keskuudessa todellinen lempiseikkailu olisi tuottanut hänelle kunniaa, kun häntä taasen toiselta puolen soimasi tunnottomaksi viettelijäksi loukattu aviomies, joka uppiniskaisesti uskoi hänet syypääksi.
29. LUKU.
Margaret joutuu tilille.
Olisi saattanut tuntua luonnolliselta, että John Christien käynti olisi kokonaan kääntänyt Nigelin huomion hänen uinailevasta kumppanistaan, ja tuokioksi olikin se välittömänä tuloksena tapauksen aiheuttamasta uudesta aatosjaksosta. Mutta piankin sen jälkeen kun vääryyttä kärsinyt mies oli poistunut, alkoi loordi Glenvarloch kummastella, että poika oli voinut nukkua niin sikeästi heidän äänekkäästi haastellessaan ihan lähellä. Ainakaan ei hän näyttänyt liikahtaneen. Oliko hän terve — teeskentelikö hän vain unta? Nigel astui ihan hänen viereensä tarkastelemaan ja huomasi, että hän oli itkenyt ja itki vieläkin, vaikka hänen silmänsä olivat ummessa. Hän kosketti poikaa keveästi hartioihin — tämä säpsähti taaksepäin, vaan ei herännyt. Toinen nykäisi häntä kovemmin ja kysyi, nukkuiko hän.