"En odottanutkaan muuta teidän jaloudeltanne, mylord", vastasi neitonen. "Vaikka tunnen, että seikkailuni oli epätoivoinen ja hupsu, ei se kuitenkaan ole niin aivan hupsu ja turvallisuuteni täällä niin peräti suojelematon kuin saattaa näyttää ensi silmäyksellä ja esiintyessäni tässä oudossa asussa. Olen kärsinyt kylliksi ja enemmän kuin kylliksi siitä nöyryytyksestä, että minut on nähty näin epänaisellisena, ja niistä ajatuksista, joita on täytynyt johtua mieleenne käytöksestäni — mutta Jumalan kiitos olen sikäli suojeltu, etten olisi voinut kostamatta joutua alttiiksi loukkaukselle."
Tämän omituisen selvityksen kehityttyä näin pitkälle saapui vartija asettamaan loordi Glenvarlochin eteen aterian, jota saattoi hänen nykyisissä olosuhteissaan sanoa kelvolliseksi; joskaan se ei vetänyt vertoja kuuluisan chevalier Beaujeun keittotaidolle, voitti se suuresti siisteydellään ja maukkuudellaan alsatialaiset näytteet. Toinen vartija jäi tekemään pöytäpalveluksia ja viittasi valepukuista naista nousemaan, saadakseen tältä apua tehtävissään. Mutta Nigel ehkäisi sen, sanoen tuntevansa nuorukaisen vanhemmat ja pyytäen kumppaniansa syömään hänen kanssaan. Tämä suostui hiukan hämillään, mikä mielentila teki hänen sievät kasvonpiirteensä vielä viehättävämmiksi. Kuitenkin ilmaisi hän luontaisen soreasti sellaista hyvää käyttäytymistä, mikä kuuluu sivistyneihin pöytätapoihin, ja kenties oli Nigel jo heidän kohtauksensa merkillisistä asianhaaroista johtunut erityisen suosiolliseksi häntä kohtaan tai ehkäpä hän todella arvosteli vain selvää seikkaa, tullessaan siihen käsitykseen, että hän oli harvoin nähnyt nuoren henkilön esiintyvän säädyllisemmän luontevasti ja miellyttävämmän vaatimattomasti, samalla kun hänen omituisen asemansa tietoisuus loi tytön koko käyttäytymiseen erikoista sävyä, jota ei voinut sanoa muodolliseksi eikä keveäksi tai hämmentyneeksi, mutta joka erilaisin vaihteluin aiheutui kaikista noista kolmesta pääpiirteestä. Pöytään tuotiin viiniä, josta hän ei taipunut maistamaan lasillistakaan. Vartijan läsnäolo luonnollisesti rajoitti heidän keskusteluaan, mutta Nigel oli jo kauvan ennen pöydän korjaamista päättänyt mahdollisuutta myöten tutustua tämän nuoren henkilön oloihin, olletikin kun hän nyt alkoi ajatella, että tytön äänensointu ja kasvonpiirteet eivät olleetkaan hänelle niin vieraita kuin hän oli alkuaan luullut. Tähän käsitykseen johtui hän kuitenkin vain vähitellen, sikäli kuin se kajasteli hänelle erityisistä seikoista heidän aterioidessaan.
Vihdoin pääsivät vangit päivälliseltään, ja loordi Glenvarloch alkoi miettiä, miten saisi helpoimmin siirrytyksi ajattelemaansa puheenaineeseen, kun vartija ilmoitti taaskin vieraan pyrkivän hänen puheilleen.
"Kas", sanoi Nigel hiukan pahastuksissaan, "vankilakaan ei näy pelastavan ihmistä tunkeilevilta käynneiltä".
Hän valmistausi kuitenkin vastaanottamaan vierastaan, säikkyneen kumppaninsa lennähtäessä isoon nojatuoliin, joka oli alussakin ollut hänen turvapaikkanaan; siinä kietoi tämä levättinsä jälleen ympärilleen ja asettui parhaansa mukaan välttämään huomiota. Hän oli tuskin ehtinyt siten varustautua, kun ovi avautui ja vankihuoneeseen astui arvoisa porvari George Heriot.
Hän loi ympäri huonetta tavallisen terävän ja nopeasti tarkkailevan silmäyksensä. Nigelin luokse astuen virkkoi hän sitte: "Mylord, soisin voivani sanoa, että minua ilahuttaa nähdä teidät."
"Niiden näkeminen, jotka ovat itse onnettomia, mestari Heriot, tuottaa harvoin hupia heidän ystävilleen — minä kuitenkin olen hyvilläni tulostanne."
Nigel ojensi kätensä, mutta Heriot kumarsi hyvin muodollisen kohteliaasti, ottamatta vastaan tervehdystarjousta, jota noina tarkoin noudatetun säätyeron aikoina pidettiin erityisenä suosiollisuutena.
"Olette tyytymätön minuun, mestari Heriot", huomautti loordi Glenvarloch punehtuen, sillä häntä ei eksyttänyt arvoisan porvarin teeskentelemä nöyrä kunnioitus.
"En suinkaan, mylord", kielsi Heriot; "mutta minä olen ollut Ranskassa ja katsonut hyväksi tuoda tuntuvampien tavarain mukana pikku näytteen sitä säädyllistä käyttäytymisestä, josta ranskalaiset ovat kuuluisia".