"Ei ole suopeata", muistutti Nigel, "koetella sitä ensimäiseksi vanhaan ja kiitolliseen ystävään".
Heriot vastasi tähän huomautukseen vain kuivakiskoisella yskäisyllä ja pitkitti:
"Hm! hm! Niin, hm! Mylord, koska ranskalainen kohteliaisuuteni ei kenties riitä pitkälle, niin tahtoisin mielelläni tietää, onko minun puhuttava ystävänä, joksi teidän ylhäisyytenne suvaitsee minut määritellä, vai tuleeko minun rajoittua asemani mukaisesti siihen tarpeelliseen liikeasiaan, josta meidän on neuvoteltava."
"Puhukaa ystävänä kaikin mokomin, mestari Heriot", kehoitti Nigel. "Huomaan teidän omaksuneen joitakuita minua vastaan syntyneistä lukuisista ennakkoluuloista, ellette niitä kaikkia. Puhukaa pois, ja suoraan — mitä en voi kieltää, sen tahdon ainakin tunnustaa."
"Ja toivoakseni hyvittää, mylord", sanoi Heriot.
"Mikäli vallassani on, varmasti", vakuutti Nigel.
"Voi, mylord", jatkoi Heriot, "se on murheellinen, vaikka välttämätön rajoitus, sillä kuinka helposti saattaakaan kuka tahansa tehdä pahaa satakertaisesti enemmän kuin hänen vallassaan on korvata kärsijöille ja yhteiskunnalle! Mutta me emme ole täällä yksinämme", hän sanoi pysähtyen, samalla kun iski terävän silmänsä valepukuisen neitosen verhoutuneeseen olentoon, tämä kun ei ollut parhainkaan ponnistuksin kyennyt sovittamaan asentoansa siten, että olisi kokonaan välttynyt huomiolta. Enemmän haluten estää hänen ilmituloaan kuin pitää omia asioitaan salassa vastasi Nigel pikaisesti:
"Hän on paashini; voitte hänen kuultensa puhua vapaasti. Hän on
Ranskasta eikä osaa ollenkaan kieltämme."
"Minun on siis puhuttava vapaasti", alotti Heriot, vielä kerran vilkaistuansa nojatuoliin päin; "kenties sanani sukeutuvat enemmän vapaina kuin tervetulleina".
"Jatkakaa, sir", sanoi Nigel; "olen huomauttanut teille, että voin sietää moitetta".