"En ole teidän syyttäjänne, mylord; mutta toivon kaiken hyvän nimessä, että oma sydämenne on jo katkerasti syyttänyt teitä siitä vieraanvaraisuuden häpäisemisestä, jota entinen isäntänne on teidän toimestanne kokenut."
"Jos olisin ollut syypää siihen, mihin viittaatte", vastasi loordi Glenvarloch, — "jos hetkellinen kiusaus olisi saanut minut valtaansa, niin olisin jo kauvan mitä katkerimmin katunut sitä. Mutta ken lieneekään tehnyt sen naisen onnettomaksi, minä se en ollut — en ole kuullutkaan hänen kevytmielisyydestään ennen kuin nyt tunnin kuluessa."
"Kuulkaas, mylord", sanoi Heriot hiukan ankarasti, "tämä kuulostaa liiaksi teeskentelyltä. Tiedän nykyaikaisen nuorisomme keskuudessa vallitsevan uutta uskontoa avioliiton rikkomisesta kuten miestapostakin. Mieluummin kuulisin teidän puhuvan kymmenen käskyn korjaamisesta, jotta etuoikeutettujen luokkien hyväksi lievennettäisiin rangaistuksia — mieluummin kuulisin teidän puhuvan tällaista kuin kieltävän sellaisen tosiasian, josta teidän tiedetään pöyhkeilleen."
"Pöyhkeilleenkö! Minä en milloinkaan omaksunut kunniaa tuollaisesta aiheesta, en ikinä olisi siihen taipunut", väitti loordi Glenvarloch. "En voinut estää joutilaita hulluttelijoita tekemästä vääriä johtopäätöksiä."
"Te olisitte hyvin osannut tukkia heidän suunsa, mylord", huomautti Heriot, "jos he olisivat puhuneet teistä sellaista, mikä ei ollut korvillenne mieluista tai totuuteen perustuvaa. Ei, mylord, muistakaa luvanneenne tunnustaa, ja tunnustaminen onkin tässä tapauksessa jonkunlaista pikku hyvitystä. Myönnän teidät nuoreksi — naisen sieväksi — ja kylläkin kevytmieliseksi, kuten olen itse havainnut. Ilmoittakaa minulle, niissä hän on. Hänen hupsu miehensä säälittelee häntä vieläkin — tahtoo pelastaa hänet häpeästä — kenties aikaa myöten ottaa hänet takaisin, sillä me ammattilaiset olemme leppoista väkeä. Älkää, mylord, jäljitelkö niitä, jotka tekevät kolttosia pelkästään huvin vuoksi — se on ihan paholaisen ruminta työtä."
"Teidän vakavat nuhteenne tekevät minut hulluksi", valitti Nigel. "Sanoissanne on järjen ja oikeudenmukaisuuden tuntua, ja kuitenkin vaaditaan siten minua toimittamaan esille pakolainen, josta en tiedä tuon taivaallista."
"Hyvä on, mylord", vastasi Heriot kylmäkiskoisesti. "Teillä on tavallaan oikeus pitää omat salaisuutenne; mutta koska haasteluni näistä seikoista näyttää aivan hyödyttömältä, on meidän parempi siirtyä liikeasioihin. Isänne kuva vain kohoaa mielessäni ja näyttää kehoittavan minua jatkamaan."
"Niinkuin tahdotte, sir", virkkoi Glenvarloch; "se joka epäilee sanaani ei saa sille mitään lisävakuutta".
"No, niin, mylord. Whitefriarsin pyhäkössä — peräti soveltumattomassa turvapaikassa kunnialliselle aatelismiehelle — kuuluu tapahtuneen murha."
"Ja te kai arvelette minua sen tekijäksi?"