Heriot kumarsi vakavasti ja pitkitti: "Nuo rahat saatiin siinä edellytyksessä ja uskossa, että ne voitaisiin korvata teidän ylhäisyydellenne annetun ja kuninkaan omalla allekirjoituksella vahvistetun myönnytyskirjan nojalla, joka määräsi maksettavaksi eräät isänne valtiolle antamat lainat. Toivoakseni teidän ylhäisyytenne käsitti sopimuksen silloin olleen sellainen — toivoakseni katsotte tulkintani sen sisällöstä nyt oikeaksi?"
"Heillä on oikeus toiseen tai toiseen", vastasi loordi Glenvarloch; "ja koska en voi nykyisessä asemassani noudattaa jälkimäistä vaatimusta, täytyy heidän kai ottaa omaisuus haltuunsa".
"Malttakaa, mylord", sanoi Heriot; "jos olettekin lakannut sanomasta minua omakohtaiseksi ystäväksenne, niin saatte ainakin nähdä olevani aulis esiintymään isänne suvun ystävänä, vaikkapa vain hänen muistonsa tähden. Jos uskotte minun huostaani tuon kuninkaallisen maksumääräyksen, niin luulen asiain olevan nykyään hovissa sillä kannalla, että kykenen muuttamaan sen teille rahaksi."
"Sen tekisin mielelläni", selitti loordi Glenvarloch, "mutta lipas, jossa sitä säilytän, ei ole nyt minulla. Se otettiin takavarikkoon, kun minut pidätettiin Greenwichissä."
"Sitä ei enää pidätellä teiltä", ilmoitti Heriot, "sillä herrani luontainen järkevyys ja jotkut hänen ties millä tavoin saamansa tiedot kuuluvat johtaneen hänet peruuttamaan koko kanteen häntä vastaan tehdystä salahankkeesta. Se juttu on vaiennettu; te joudutte syytteeseen ainoastaan loordi Dalgarnolle palatsin alueella tekemästänne väkivallasta — ja siitä huomaatte kylläkin raskaaksi vastata."
"En sorru sen painoon", sanoi loordi Glenvarloch. "Mutta siitä ei ole nyt kysymys. Jos minulla olisi se lipas —"
"Tavaranne olivat pikku eteishuoneessa, kun tulin tänne", kertoi porvari; "lipas osui silmääni. Luullakseni saitte sen minulta. Se oli vanhan ystäväni Sir Faithful Frugalin. Niin, hänelläkin oli poika —"
Hän vaikeni äkkiä.
"Poika, joka loordi Glenvarlochin pojan tavoin tuotti huonoa kunniata isälleen. Ettekö aikonut siten lopettaa lausettanne?" kysyi nuori aatelismies.
"Mylord, se oli äkkipikaisesti lausuttu sana", peräytti Heriot. "Jumala saattaa parantaa kaikki aikanaan. Sen kuitenkin sanon, että minä olen toisinaan kadehtinut ystäviäni heidän sievien ja terveitten perheittensä tähden, ja kuitenkin olen nähnyt sellaisia muutoksia, kun kuolema on korjannut perheen pään, — niin monia rikkaitten miesten poikia pennittöminä, niin monien ritarien ja ylimysten perillisiä maattomina, — että arvelen oman varallisuuteni ja muistoni, siten kuin sen järjestän, mahdollisesti kestävän pitemmälle tulevaisuuteen kuin suurempien miesten, vaikka Jumala ei ole minulle suonut nimeni perillistä. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hei, vartija, tuokaa tänne loordi Glenvarlochin tavarat."