Virkailija totteli. Arkku ja lipas oli suljettu sineteillä, mutta nämä irroitettiin nyt vartijan sanojen mukaan hovista jälkeenpäin tulleen määräyksen perusteella, ja kaikki jätettiin vangin vapaasti käytettäväksi.
Haluten tehdä lopun tästä kiusallisesta vierailusta loordi Glenvarloch avasi lippaan ja selaili sen sisältämiä papereita ensin pikaisesti, sitte verkallisemmin ja tarkemmin; mutta kaikki oli turhaa. Hallitsijan omakätinen valtuutus oli kadonnut.
"En parempaa ajatellut ja odottanutkaan", sanoi George Heriot katkerasti. "Kaunis perintö on tässä menetetty arvatenkin petollisella nopanheitolla tai korttipelin silmänkääntäjätempulla! Mylord, hämmästyksenne on hyvin näyteltyä. Onnittelen teitä erinomaisista taidoistanne. Olen nähnyt monta yhtä nuorta rehentelijää ja tuhlaria, mutten milloinkaan yhtä nuorta täydellistä teeskentelijää. Ei, mies, älkää minulle suuttuneesti rypistäkö kulmianne. Puhun sydämen katkeruudessa, kun muistelen arvoisaa isäänne, ja jollei hänen poikansa keltään muulta kuule huonontuneensa suvustaan, pitää hänen kuulla se vanhalta kultasepältä."
Tämä uusi epäluulo oli viedä Nigeliltä lopunkin maltin; mutta hyväntahtoisen vanhuksen vaikuttimet ja innokkuus sekä myöskin hänen mielenkarvauttaan herättäneet epäilyttävät seikat olivat sille niin pätevänä puolustuksena, että ne ehdottomasti hillitsivät loordi Nigelin kiukustumista ja taltuttivat hänet parin pikaisen huudahduksen jälkeen ylpeään ja ynseään vaitioloon. Viimein ryhtyi mestari Heriot jälleen ripitykseensä.
"Kuulkaahan, mylord", hän virkkoi, "on tuskin mahdollista, että tuo peräti tärkeä paperi on ehdottomasti luovutettu pois. Sanokaa minulle, missä syrjäisessä sopessa ja mistä vaivaisesta summasta se on panttina — jotakin voi vielä olla tehtävissä."
"Yrityksenne minun hyväkseni ovat mitä jalomielisimpiä", vastasi loordi Glenvarloch, "koska tarjoatte palveluksianne henkilölle, jonka uskotte ansaitsevan kovaa arvostelua — mutta ne ovat aivan hyödyttömiä. Onnetar on joka kohdassa käynyt taisteluun minua vastaan. Voittakoon rynnistyksen."
"Perhana!" ärjäisi Heriot kärsimättömästi; "te kiivastuttaisitte pyhimyksenkin kiroamaan! Kuulkaa, — sanon teille, että jos sitä paperia ei löydy, jonka hukkaamisen näytte ottavan kovin keveältä kannalta, niin hyvästi jääköön Glenvarlochin uljas paroonikunta — rauma ja metsä — niityt ja vainiot — järvi ja joki — kaikki mitä on ollut Olifauntin suvulla William Leijonan päivistä saakka!"
"Hyvästi jääkööt sitte", sanoi Nigel, "ja se surunvalitus on pian tehty".
"Hitto, mylord, enemmän te sitä valitatte ennen kuin kuolette", vakuutti Heriot yhä yhtä suuttuneen kärsimättömästi.
"Enkä valita, vanha ystävä", väitti Nigel. "Jos murehdin, mestari Heriot, niin on aiheena se, että olen menettänyt arvoisan miehen suosiollisen mielipiteen, ja menettänyt kerrassaan ansaitsemattomasti, se minun täytyy sanoa."