"Niin, niin, nuori mies", vastasi Heriot päätänsä pudistaen, "pankaa minut uskomaan se, jos voitte. Asiain lopuksi", hän jatkoi nousten istualtaan ja astuen nojatuolia kohti, johon valepukuinen neitonen oli kyyristäytynyt, "sillä ne ovat nyt supistuneet vähiin, saatte minut yhtä hyvin uskomaan, että tämä naamiaisilvehtijä, jonka olalle nyt lasken isällisen käskyvallan käden, on ranskalainen paashi, joka ei osaa sanaakaan kieltämme".
Niin sanoen hän tarttui valepukuisen levättiin ja jonkun verran sävyisää väkivaltaa käyttäen talutti keskilattialle kaunottaren, joka turhaan yritti peittää kasvojaan ensin viitallaan ja jälkeenpäin käsillään; jokseenkin kursailemattomasti siirsi mestari Heriot syrjään molemmat esteet ja paljasti nähtäväksi vanhan hovikellosepän ilmitulleen tyttären, oman sievän kummityttönsä, Margaret Ramsayn.
"Onpa tämä kaunista!" hän sanoi, ja puhuessaan ei hän malttanut olla hiukan ravistamatta neitoa, sillä olemme jo maininneet, että hän oli ankaranlainen kurin harrastaja. "Mistä johtuu, pikku hälläkkä, että tapaan sinut noin häpeämättömässä asussa ja arvottomassa asemassa? Ei, ujostelusi esiintyy nyt hankalaan aikaan — sen olisi pitänyt ilmaantua aikaisemmin. Puhu, taikka —"
"Mestari Heriot", puuttui puheeseen loordi Glenvarloch, "mitä hyvänsä oikeutta teillä lieneekään tämän neidon suhteen muualla, minun huoneessani ollessaan on hän minun suojeluksessani".
"Teidän suojeluksessanne, mylord! Hyväkin suojelija! Ja kuinka kauvan, mistress, olet ollut mylordin suojeluksessa? Sano vain suoraan!"
"Pari tuntia, kummi-isä", vastasi tyttö, kasvot kääntyneinä maata kohti ja tulipunaisina, "mutta se tapahtui vastoin tahtoani".
"Pari tuntia!" toisti Heriot; "siinä ajassa ehtii jo paljon pahaa tapahtua. Mylord, tämä on kai taas uusi rakastelumaineellenne tarjottu uhri — uusi seikkailu kerskailtavaksi Beaujeun ravintolassa? Minun mielestäni olisi sen henkilön kodin, jossa ensin kohtasitte tämän typerän tyttösen, pitänyt turvata ainakin hänet sellaiselta kohtalolta."
"Kautta kunniani, mestari Heriot", vakuutti loordi Glenvarloch, "nytpä vasta muistankin, että näin tämän nuoren neidin teidän perheessänne. Hänen kasvonpiirteitään ei ole helppo unohtaa, mutta kuitenkin yritin turhaan johdattaa mieleeni, missä olin niitä viimeksi katsellut. Mitä epäluuloihinne tulee, niin ne ovat yhtä vääriä kuin ne ovat loukkaavia sekä hänelle että minulle. Olin juuri keksinyt hänen valepukunsa, kun te astuitte sisälle. Olen koko hänen käyttäytymisestään varma, että hänen olonsa täällä tässä asussa oli vastentahtoista, ja taivas varjelkoon, että minä olisin kyennyt käyttämään sitä hänen vahingokseen."
"Koreasti puhuttu, mylord", epäili mestari Heriot; "mutta viisas saarnamies pystyy lukemaan apokryfisia kirjoja yhtä kovaa kuin ilmestyksen sanaa. Suoraan sanoen, mylord, te olette joutunut sille asteelle, että sanojanne ei hyväksytä vakuudetta."
"Minun ei kenties pitäisi puhua", virkahti Margaret, jonka luontaista vilkkautta ei koskaan kyennyt pitkäksi toviksi masentamaan mikään asema, olipa se kuinkakin kiusallinen, "mutta minä en voi pysyä ääneti. Kummi-isäni, te teette minulle vääryyttä — ja yhtä suurta vääryyttä tälle nuorelle aatelismiehelle. Huomautatte hänen sanojensa kaipaavan vakuutta. Tiedän, mistä on saatavissa vakuus toisille niistä, ja loput minä kaikesta sydämestäni ja vakaasti uskon ilmankin."