"Kiitän teitä, neiti", vastasi Nigel, "lausumastanne suosiollisesta mielipiteestä. Olen nähtävästi joutunut siihen asemaan, vaikken tiedä, miten olen siten sotkeutunut, että minulta evätään kaikkinainen toimenpiteitteni ja vaikuttimieni kohtuudenmukainen tulkinta. Sitä kiitollisempi olen henkilölle, joka myöntää minulle oikeuden, minkä minulta maailma kieltää. Teidän varallenne, lady, on minulla miekka ja käsivarsi, jotka vapaana ollessani kyllä pystyisivät varjelemaan mainettanne."
"Totta tosiaan, kerrassaan Amadis ja Oriana!" ivasi George Heriot. "Kai minä väleen saisin kaulani katkaistuksi ritarin ja prinsessan välissä, jollei onneksi olisi huoveja huhuaman päässä. No, no, lady Lemmenleikkijä — jos aiot selvittää tilisi minulle, niin sen täytyy tapahtua tosiseikoilla eikä romaaneista ja näytelmäkirjoista opituilla puheilla. Kuinka ihmeessä jouduit sinä tänne?"
"Sir", vastasi Margaret, "koska minun täytyy puhua, niin läksin
Greenwichiin tänä aamuna Monna Paulan kanssa, esittääkseni lady
Hermionen puolesta kuninkaalle anomuksen".
"Hyväinen aika!" huudahti Heriot; "onko hänkin mukana leikissä? Eikö hän olisi voinut odottaa minun paluutani, ennen kuin alkoi penkoa asioitansa? Mutta arvattavasti oli hänet tehnyt rauhattomaksi se tieto, jonka hänelle lähetin. Voi, nainen on nainen — miehellä, joka rupeaa naisen asiakumppaniksi, pitäisi olla kaksinkertainen määrä kärsivällisyyttä, sillä toinen ei tuo yhteiseen varastoon rahtuakaan. No, mutta mitä kumman tekemistä oli tuolla Monna Paulan lähetystoimella sinun järjettömän valepukusi kanssa? Sanopas suoraan."
"Monna Paulaa peloitti", selitti Margaret, "ja hän ei tiennyt miten lähteä asialleen, hän kun tuskin milloinkaan liikkuu ulkosalla — ja sitte — ja sitte — minä suostuin lähtemään hänen kanssaan rohkaisijaksi; ja mitä pukuun tulee, niin tokihan muistatte käyttäneeni sitä eräissä joulunaamiaisissa, ja te ette pitänyt sitä sopimattomana".
"En kotoiseen vierashuoneeseen erityisessä tilaisuudessa", huomautti Heriot, "mutta kyllä kujeiluun pitkin maata. Minä muistan sen, letukka, ja tunsin sen äskenkin; ilmituloosi johtikin se ja tuo pikku kenkäsi, apunaan viittaus, jonka sain aamulla eräältä ystävältä tai siksi itseänsä sanovalta." Loordi Glenvarloch ei voinut olla vilkaisematta sievään jalkaan, jota vakava porvarikin katsoi muistamisen arvoiseksi — se oli vain vilkaisu, sillä hän näki, kuinka suuresti vähäisinkin tarkkaaminen lisäsi Margaretin kiusaannusta ja hämiä. "Ja sano minulle, neitoseni", pitkitti mestari Heriot, sillä vastikään huomauttamamme tapahtui puhelun ohessa, "tiesikö lady Hermione tästä koreasta kepposesta?"
"En olisi millään ehdolla rohjennut ilmaista sitä hänelle", kertoi Margaret; "hän luuli toisen oppipoikamme menneen Monna Paulan saattajaksi".
Tässä kannattaa mainita, että sanassa "oppipoikamme" näytti olevan jotakin taikuutta sen lumouksen kirvoittajaksi, jolla loordi Glenvarloch oli tähän asti kuunnellut Margaretin katkonaista, mutta mielenkiintoista selvitystä.
"Ja miksei hän mennyt? Hän olisi tietääkseni ollut soveliaampi kumppani Monna Paulalle", kysyi porvari.
"Hän oli muussa toimessa", vastasi Margaret tuskin kuuluvalla äänellä.